Lukupiirimme luki kaksi ilmastonmuutoksesta kumpuavaa teosta Emma Puikkosen Lupauksen (2019) ja Emmi Itärannan Teemestarin kirjan (2012).
Lupaus kertoo ilmastoahdistukseen sairastuvasta äid(e)istä lähitulevaisuudessa. ” Lääkäri kertoi, että meissä on paljon äitejä. Tämä ilmastonmuutoksen tuoma epävarmuus on jostakin syystä resonoinu äideissä voimakkaasti, hän sanoi."
Rinna sai aikoinaan isältään lupauksen: ”Vaikka sinä olisit palavassa talossa tai uppoavassa laivassa, minä tulen ja pelastan sinut.” Rinna haluaa siirtää lupauksen tyttärelleen.
Pitkään kaikki on hyvin, ihana koti lapsuuden maisemassa veden äärellä, mutta eron jälkeen Rinna havahtuu vähitellen ympäristön muuttumiseen. Lapsi kysyy vaikeita kysymyksi: Mitä sukupuuttoaalto tarkoittaa?
Lukija saa dystooppisia viitteitä siellä täällä. Sitten mietitään, auttako rukous, muiden energian käytön vahtiminen vai pidettäisiinkö maailmanlopun bileet.
Perhekohtaiseksi ratkaisuksi tarjotaan maanalaista bunkkeria pihamaalle. Joillekuille se on bisnestä. Rinnan perhe ei suojan rakentamista hyväksy, isä, veli ja lapsi etääntyvät.
Lupaus kuvaa tarkalla silmällä äidin ja lapsen tiivistä suhdetta. Myös Rinnan ja veljen sisäinen maailma sekä sisarusten väliset erot on taitavasti kuvattu. Toisaalla Riinan veli äänittää Grönlannissa jään sulamisen prosesseja. Sulavat jäävuoret ovat kovin konkreettinen osoitus ilmastonmuutoksesta, rinnalla kuvataan herkästi veljen ja tämän rakastetun yhteiseloa.
Kirja sitoo ilmastonmuutoksen vaikutukset luonnossa ja yhteiskunnassa arkeen, mielen liikkeisiin ja perhesuhteisiin. Kuitenkin: ”Äidit vain, nuo toivossa väkevät”.
Teoksessa luodaan dystopia tulevaisuuden yhteiskunnasta. Suurten mullistusten jälkeen – kenties ilmastonmuutoksen – ihmiset sinnittelevät puhtaan veden vähyyden ja sotilasdiktatuurin alla. ”Ihmisistä jotka haavoittivat maailmansa, kunnes menettivat sen. ”
Päähenkilö, Noria opiskelee isänsä johdolla teemestariksi. Koska teos on sijoitettu pohjois-Suomeen eivät teerituaalit meitä kaikkia lukijoina puhutelleet. Toisaalta aasialainen teeseremonia edustaa tässä vuosisataisen perinteen ja kulttuurin jatkumista. Seremonia on tasapainoisen elämän saareke diktatuurin ja pelon varjossa.
Makea vesi on kirjassa vallan väline ja kauppatavaraa, juntta säännöstelee veden käyttöa ja myrkyttääkin sitä. Kirjan kannen kaltaisella sinisellä ympyrällä merkitään talot, joiden asukkaat ovat uhmanneet sotilaiden käskyjä. Suomalaiselle vettä lutraavalle lukijalle kirja muistuttaa puhtaan makean veden vähyydestä maapallolla.
Paperia tai kirjoja ei enää ole, niiden tilalla on viestintätarinat. Muovihaudasta tehdään löytöjä. Haudasta Noria löytää ystävänsä Sanjan kanssa niin sanotun entismaailman keksintöjä. Jotkut löydökset antavat ymmärrystä myöhemmästä Hämärän maailmasta.
CD-levyiltä he kuulevat Hämärän ajan retkikunnan veden etsinnöistä ja päättävät itse lähteä vaikealle matkalle Menetetyille maille Rovaniemen taakse.
Itäranta luo omaa sanastoa, kuten helivaunut, muoviseppä tai roihukärpäset. Kirjan kieli on kaunista jopa runollista ja / tai filosofista.
Kirjasta voi helposti irroittaa jaksoja jotka toimivat proosarunoina:
”Me olemme veden lapsia, ja kuolema on veden liittolainen. Niitä ei voi eroittaa meistä, sillä meidät on tehty veden muuttuvaisuudesta ja kuoleman läheisyydestä. Ne kulkevat aina yhdessä, maailmassa ja meissä, ja tulee aika, jolloin veressämme virtaava vesi juoksee kuiviin. ” s. 145, pehmeakantinen 7. painos.
Suositus molempiin kirjoihin!
Emma Puikkonen kertoon kirjastaan, YLE Lupaus,
Julkaistu: la 9.3.2019.
Timo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti