Majakka / Virginia Woolf

Virginia Woolf: Majakka  (To the Lighthouse, 1927). Suom. Kai Kaila. Kirjayhtymä 1977.

Onkohan hyvän kirjan tunnusmerkki se, että sitä voi lukea monesta eri näkökulmasta? Ja että se kestää aikojen päähän vanhentumatta? Tällainen kirja on Majakka: sitä on tulkittu omaelämä­kerrallisesta, feministisestä, psykoanalyyttisestä, fenomenologisesta jne. jne. näkökulmasta. Se ilmestyi jo 1927, mutta saa edelleen lukijoita. Sen tajunnanvirtatekniikka tuntuu edelleen toimivalta ja raikkaalta: lukija pääsee yhdessä kappaleessa eri henkilöiden/eliöiden/esineidenkin sisälle. Vaikea näkökulmatekniikka, mutta Woolfilla se toimii luontevasti ja hengityksen kaltaisesti. (Kääntäjä onkin elämänsä haasteen edessä saadakseen nämä tekstit soimaan siten kuin kirjoittaja.)

Eri tulkintoja on saatavilla suomeksikin useita, vielä enemmän luonnollisesti englanniksi. Siksi heittäydyn esittelijänä tässä vain Woolfin virtaan, tulkinta-avaimia löytynee kunkin omasta kirjastosta.

Keskeiset teemat kirjan ensi lauseissa:

Kyllä, tietysti, jos huomenna on kaunis ilma, rouva Ramsay sanoi. Mutta sinun täytyy nousta ylös yhtä aikaa auringon kanssa, hän lisäsi.

Hänen poikaansa nämä sanat riemastuttivat, aivan kuin olisi päätetty että retki tehtäisiin ja ihme jota hän oli odottanut, vuosikausia kuten hänestä tuntui, olisi käden ulottuvilla yön pimeyden ja päivän purjehduksen päässä. Koska poika jo kuusivuotiaana kuului tuohon laajaan heimoon joka ei pysty pitämään tunteita erossa toisistaan vaan jonka täytyy päästää tulevaisuuden näkymät iloineen ja suruineen sävyttämään nykyhetkeä, heille kun jo varhaisimmassa lapsuudessa jokaisella tunteiden pyörän kiepahduksella on voimaa tiivistää ja kivettää hetki johon sen synkkyys tai säteily keskittyy, James Ramsay, istuessaan lattialla leikkaamassa kuvia Army and Navy Storesin kuvitetusta myyntiluettelosta, kietoi äitinsä puhuessa jääkaapin kuvan taivaalliseen hohteeseen. Sitä kehysti ilo. Käsirattaat, ruohonleikkuri, poppelien suhina, sateen edellä vaalenevat lehdet, raakkuvat naakat, luutien kolahtelu, pukujen kahina –  kaikki nämä äänet värittyivät ja kiteytyivät hänen mielessään niin että hänellä jo oli oma yksityinen koodinsa, salakielensa, vaikka hän näyttikin tiukan ja asiallisen ankaruuden perikuvalta korkeine otsineen ja intensiivisine sinisine silmineen, moitteettoman vilpittömältä ja puhtaalta, tuntui hieman rypistävän otsaansa katsellessaan ihmisen heikkoutta, niin että hänen äitinsä, katsellessaan hänen saksiensa tarkoin seuraavan jääkaapin ääriviivoja, kuvitteli hänen istuvan punaiseen viittaan ja kärpännahkaan verhoutuneena hallituksen penkillä tai johtavan vaikeata ja tärkeätä tilannetta julkisen elämän kriisivaiheessa.

– Ilma, pojan isä sanoi, pysähtyen olohuoneen ikkunan eteen, – ei kuitenkaan ole huomenna kaunis.

Jos käsillä olisi ollut kirves, hiilihanko tai mikä tahansa ase joka olisi voinut tehdä reiän isän rintaan ja tappaa hänet, James olisi tuona hetkenä tarttunut siihen. Tällaisia äärimmäisiä tunne­kuohahduksia herra Ramsay synnytti lastensa mielissä pelkällä läsnäolollaan, seisoessaan kuten nyt solakkana kuin veitsi, kapeana kuin sen terä, hymyillen ivallisesti paitsi ilosta että saattoi aiheuttaa pettymyksen pojalleen ja tehdä naurettavaksi vaimonsa, joka kaikin tavoin oli (Jamesin mielestä) kymmenentuhatta kertaa isää parempi, myös salaisesta mielihyvästä jota hänelle tuotti hänen arvostelukykynsä erinomaisuus. Mitä hän sanoi oli totta. Se oli aina totta.- - -

Kirjan upea loppu, kuva taiteilijasta, elämän hetkellisyydestä/tarkoituksesta ja oman tien valinnasta:

Nopeasti kuin jokin olisi häntä kutsunut hän palasi maalaustelineen luo. Siinä se oli, hänen taulunsa. Aivan, vihreine ja sinisine väreineen, pysty- ja poikkiviivoineen, pyrkimyksineen ja tavoitteineen. Se ripustettaisiin johonkin ullakkohuoneeseen, hän ajatteli, tai hävitettäisiin. Mutta mitä sillä oli väliä, hän kysyi itseltään, tarttuen jälleen siveltimeen. Hän katseli portaita: ne olivat tyhjät, hän katseli taulua: se oli hämärä. Äkkiä ja voimakkaasti, aivan kuin olisi nähnyt sen selkeänä sekunnin verran, hän veti viivan taulun keskelle. Se oli tehty, se oli valmis. Niin, hän ajatteli, laskien siveltimen kädestään äärimmäisen väsyneenä, minulla oli näkyni.

Jokainen voi vielä arvioida käännöksen laatua ja rytmin hengittävyyttä vertaamalla edellistä seuraavaan alkuperäis­kieliseen loppukappaleeseen. Ja – moniko kirjailija osaa kirjoittaa tällaista tekstiä?!

QuickIy, as if she were recalled by something over there, she turned to her canvas. There it was  —her picture. Yes, with all its green and blues, its lines running up and across, its attempt at something. It would be hung in the attics, she thought; it would be destroyed. But what did that matter? she asked herself, taking up her brush again. She Iooked at the steps; they were empty; she looked at her canvas; it was blurred. With a sudden intensity, as if she saw it clear for a second, she drew a line there, in the centre. It was done; it was finished. Yes, she thought, Iaying down her brush in extreme fatigue, I have had my vision.

THE END

- Leena
 

Kirjallisuutta suomeksi:

Hilkka Euksela: Virginia Woolfin romaanitekniikka.

[Pro gradu -työ]: Helsingin yliopisto, 

Yleinen kirjallisuustiede, [1950].

Filosofia ja kaunokirjallisuus / toimittaja Juha Varto. 

Tampere: [Tampereen yliopisto], 1990.

Ihalainen, Elisa. Me olemme olevainen itse : 

Virginia Woolfin taiteilijahahmojen 

tarkastelua self-psykologian tulkintakehyksestä. 

Pro gradu -työ: Helsingin yliopisto, 1999, 

Yleinen kirjallisuustiede.

Ihanus, Juhani. Toinen : kirjoituksia psyykestä,

 halusta ja taiteista. 

Gaudeamus, 1995.

Jänis, Raili. Adverbin paikka joissakin Virginia 

Woolfin romaaneissa. 

Pro gradu -työ: Helsingin yliopisto, 

Englantilainen filologia, 1955.

Koli, Raija. Naiset ja kirjoittaminen : Virginia Woolf 

feministiteoreetikkona 

ja kirjailijana / Raija Koli. 

Sarja: Tampereen yliopisto. 

Julkaisuja. Sarja N; 8/1994.

Mikkonen, Anna-Marja. Luonto Virginia Woolfin 

teoksissa "Jakob's room", "Mrs. Dalloway", 

"To the lighthouse" ja "The waves". 

Laudaturtyö: Helsingin yliopisto, 

Yleinen kirjallisuustiede, 1961. 

Naissubjekti ja postmoderni / toimittanut Päivi Kosonen. 

Gaudeamus, 1996.

Nevanlinna, Laura. Kahden maailman välissä,

 Vita Sackville-Westin 

ja Virginia Woolfin ystävyys 1922-1941 : 

Perinteet, naisen asema ja 

naiskirjailijat sotienvälisessä Englannissa. 

Helsingin yliopisto, 2001, 

Pro gradu -työ: Yleinen historia.

Nicolson, Nigel.Virginia Woolf. Ajatus, 2007.

Pennanen, Eila. Kirjailijatar ja hänen 

miehensä sekä 

muita esseitä. WSOY, 1982.

Rantavaara, Irma. Suurennuslasi : 

tutkielmia ja esseitä 

kirjallisuudesta. Otava, 1965.

Saariluoma, Liisa. Muuttuva romaani : johdatus

 individualistisen 

lajin historiaan. Karisto, 1989.

Salo, Marjatta. Gerundin käyttö 

eräissä Virginia Woolfin romaaneissa. 

Pro gradu -työ : Helsingin yliopisto, 

Englantilainen filologia, 1954.

Shakespearen sisarpuolet: naisellisia 

lukukokemuksia / 

toimittaneet Sara Heinämaa ja Päivi Tapola. 

Kääntöpiiri, 1994.

Sivupolkuja: tutkimusretkiä kirjallisuuden 

rajaseuduille / 

toimittaneet Tero Norkola, Eila Rikkinen. 

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1996.

Sunila, Inkeri. Metaforinen aines 

Virginia Woolfin romaaneissa. 

Pro gradu -työ: Helsingin yliopisto, 

Englantilainen filologia, 1950.

Tallgren, Ewa. Virginia Woolf kävi täällä: 

Virginia Woolfin 

suomennettujen teosten lehdistökritiikkien 

tarkastelua.

Helsingin yliopisto, 2000. 

Pro gradu -työ, Yleinen kirjallisuustiede.

Valtanen, Helena. Näkökulman kääntämisestä : 
näkökulman lingvistiset merkit ja
 niiden kääntäminen Virginia Woolfin
 romaanissa Majakka. Jyväskylän yliopisto, 1989.