Margarita /Anni Kytömäki

 Syksyllä 2022 lukupiirimme luki Anni Kytömäen teoksen Margarita (Gummerus, 2020). Teos sai ilmestymisvuotensa Finlandia-palkinnon valitsijana kapellimestari Hannu Lintu. Teos on omistettu maan ja veden hiljaisille.

Teoksessa on neljä kertojaa. Ensimmäisenä sisääpäinkääntynyt Senni, hän on pienen paikkakunnan Kankariston kylpylän hieroja. Toisenä metsänhoitaja Antti päättää metsänhakkuista jälleenrakennuksen tarpeisiin. Kolmantena samoilee sodassa murtunut Mikko. Neljäs kertoja onkin jokihelmisimpukka eli raakku (Margaritifera margaritifera), jonka latinankielisestä nimestä juontuu kirjan nimi.

Eletään jälllenrakennuksen aikaa sodan lopusta 1950-luvun puoleenväliin. Kertojien elämät limittyvät toisiinsa. Kytömäen mukaan ”Kun helmenpyytäjä avaa simpukan, se kuolee. Kun ihmisen kuoreen kajotaan, seuraukset voivat olla yhtä tuhoisat.”

Teemoja on runsaasti: maaseudun ja kaupungin välinen suhde, vesi, jälleenrakennuksen aiheuttamat muutokset, naisen oikeus päättää kehostaan, äitiys, luonnon merkitys, metsänhoito sekä luonnonsuojelu. Yksinäisyys sekä suru isän kuolemasta kulkee läpi kirjan Sennin ankaran elämän myötä. Jälleenrakennuksen aiheuttamat muutokset saattavat olla hyvin konkreettisia, ”Viisi omenaa, muuta ei kylpylästä jäänyt”,s. 401.

Kirja alkaa huikaisevalla kuvauksella siitä miten kesä ja kylpylä heräävät eloon Juhannuksen odotuksessa. Kuvauksen ja ihmisten väliset verkostot tunnistaa lapsuuden kesät täysihoitolapaikkakunnalla viettänyt.

Juhannusyössä on todellakin taikaa kirjan henkilöille, ”Juhannus selittää kaiken”., s. 457.

Teoksessa on oivaa työn kuvausta. Lukija pääsee hoidettavien kroppaan ja mieleen kiinni hierojan työn kuvauksen kautta. Myöhemmin Sennin valmistuessa lääkintävoimistelijaksi Helsingissä avautuu aikakauden sairaalamaailma. 50-luvun poliohoitojen ankea ja tiukka arki vertautuu nykypäivän koronaepidemiaan. Antin mukana pääsemme metsätyömaalle.

Ankarasta raskauspahoinvoinnista kärsivä Senni on joutumassa lapsitalkoiden uhriksi (Väestöliiton suositus kuusi lasta), onneksi kylpylän verkostot pelastavat hänet saamaan pätevää hoitoa. Ajan ankara aborttilaki ja sen tulkinta pohdituttaa lukijaa.

Keskusteltiin sitä, miten kieli on vanhahtavaa, lyyristäkinkin. Kielen vanhahtavuus lienee tarkoituksellista. Pohdittiin sitä istuuko luonnonsuojelu kirjan kuvaamaan aikaan. Lisäksi 50-luvulla metsureita saatettiin kutsuttiin sahureiksi.

Tommi Kinnusen Pimeät kuut (Otava, 2022) kertoo samasta aikakaudesta. Kinnunen kuvaa iäkästä, sairasta opettajaa tiettömän taipaleen takana Kuhmossa lukuvuonna 1947- 48. Opettaja tekee parhaansa olemattomilla resursseilla, supistetussa koulussa osa oppilaistakin on jälleenrakennustöissä. 

Kinnusen teoksen opettaja on Kytömäen Sennin, Mikon ja Antin kaltainen sulkeutunut sielu.

Kumpikin kirjailija on tehnyt taustatyönsä hyvin. Molemmissa teoksissa jälleenrakennuksen aika sitoo ihmisten valintoja. Kinnusen kirjassa kuuluu myös nykyopettajan uupumus.

t. Timo

Lisälähteitä:

 Kirjastokaista 

Gummerus Margarita

 

Sadan vuoden yksinäisyys / Gabriel García Márques

 

”Vuosia myöhemmin, seistessään teloitusryhmän edessä, eversti Aureliano Buendia muisti kaukaisen illan, jolloin hänen isänsä vei hänet tutustumaan jäähän.” Näin alkaa ”Sadan vuoden yksinäisyys”, varsin lupaava alkulause kirjalle.

Gabriel García Márques (1927-2014), kolumbialainen kirjailija, toimittaja ja poliittinen aktivisti.

SADAN VUODEN YKSINÄISYYS on ilmestynyt espanjaksi vuonna 1967. Sitä
pidetään kirjailijan pääteoksena. Teos on julkaistu 35 kielellä, suomeksi se julkaistiin vuonna 1971 kääntäjänä Matti Rossi, kustantajana WSOY. Suomeksi painoksia on ilmestynyt yli 20.

Teoksen tyylilajia on luonnehdittu maagiseksi realismiksi. Kovaa realismia ovat viittaukset sotiin, poliittisesti levottomaan aikaan (Kymmenes painos, s. 168-169) ja väkivaltaa käyttävään kolonialismiin. Teos näyttäytyy mikrokosmoksena Latinalaisesta Amerikasta.
Paikoin kuvataan realistisesti arkea, seksiä ja sen kontrollointia sekä kuolemaa, mutta sujuvasti mukaan voi tulla yliluonnollisia aineksia. (Kymmenes painos, s. 144-145, 156-157, 168, 292-296). Myytit ja ihmeet yhdistyvät arkisiin ja todellisiin tapahtumiin.

Maagisia lienevät olleet ne Márquesia innoittaneet mielikuvitukselliset tarinat, joita hän sanoo kuulleensa isoäidiltään. Kirjailija on saattanut panna paremmaksi tai sitten ei: isoäidin kertomukset tulivat lukutaidottomasta perinteestä sukupolvien takaa. (Tuulessa lepattavat
lakanat kohottavat tyttären taivaalle kuin neitsyt Marian. Äiti myöntää, että on tapahtunut ihme, mutta hän rukoilee vielä kauan Jumalalta takaisin lakanoitaan. (Kymmenes painos, s. 240, 253.).

Teos on vaikuttanut lukuisiin kirjailijoihin. Esimerkiksi Mauricion ja ja Memen ympäröimät keltaiset perhoset vievät ajatukset Salman Rushdien ”Saatanallisiin säkeisiin”, missä perhosnainen Aisha johtaa pyhiinvaellusta.

Kirjassa toimijoita on kymmeniä limittäin, useassa sukupolvessa. Ajanjakso venyy yli  sadaksi vuodeksi, mutta silti aika tuntuu staattiselta, kun tapahtumat toistuvat  uusissa sukupolvissa. Ihmisluonto ei muutu. Ylenpalttisessa kerronnassa nykyaika, menneisyys ja tulevaisuus ovat yhtä aikaa läsnä. Runsaiden tapahtumien käänteet yllättävät, huvittavat ja liikuttavat lukijaa.

Kieli on värikästä. Suomenkielinen käännös on luultavasti onnistunut tavoittamaan ilmaisun luonteen. Matti Rossin käännös ei ole vanhentunut 50 vuodessa.

Teos pakenee määritelmiä, se on vain luettava, nauttien. Se kestää uusia lukemisia.

 

Riitta ja Timo

 

Lisää aiheesta:

Mitä Gabriel Garcia Marquezin Macondo muisti ja unohti? Vieraana ohjaaja, käsikirjoittaja Jan Forsström. Toimittajana Eeva Luotonen. Julkaistu: to 17.12.2015  Kuuntele  YLEn Areenassa.

 

Iltavahtimestarin kierrokset / Matias Riikonen & Meikäläiset / Sergei Dovlatov

 

Keväinen lukupiiri luki kaksi pientä helmeä: Matias Riikosen päiväkirjamaisen Iltavahtimestarin kierrokset (2019) ja Sergei Dovlatovin Meikäläiset (1982 / suom. Pauli Tapio 2012).

Mistä Riikonen oikein kirjoittaa, hän kävelee iltaisin samaa reittiä taka-Töölöstä Eiraan eri vuodenaikoina 2010-luvulla. Hän tarkkailee ympäristöä, öisiä kulkijoita ja ajan ilmiöitä kirjailijan katseella ja vapaudella, ja kirjaa ajatuksensa ylös.

Vahtimestarin auktoriteetilla hän tuntee koulujen salaiset sopukat ja Piilopuiston paikan. Kirjailijan kotitalon kellarissa soi saksofoni, saksofonia soittaa kotimaisen kirjallisuuden professori Jyrki Nummi. Näin jo rappukäytävässä päästään keskustelemaan ”Seitsemästä veljeksestä”.

Tyyli on esseemäistä, sivistynyttä, välistä tulee mieleen jopa W.G. Sebald. Ohitettaessa Luonnontieteellistä museota tekstissä päästään Peter Panin luojaan, ja Mestarin tallin luona Toivo Kuulan viimeisiin päiviin.

Pilvien merkityksen hän jakaa Helvi Hämäläisen kanssa: ”Helsingin taivaan pilvimaisemat ovat osa kaupunkia”.

Usean Nuorten helsinkiläisen kirjailijan tapaan teoksessa istutaan elokuvateatteri Orionissa klassikoiden parissa. ”Liian tuttua elokuvaa katsoessa saattaa jäädä tuijottamaan filmin naarmuja, niiden outoa elämää kuvien päällä", s.75 Harva elokuva-arkiston työntekijä osaa puhua filmikopion kunnosta näin runollisesti.

Iltavahtimestarin kierrokset, s. 75

Tunnustan, kirja meni minulla täydellisesti ihon alle. Asuin yli kaksi vuosikymmentä taka-Töölössä, ja olen kulkenut samoja reittejä lukemattomia kertoja molempiin suuntiin. Päivällä, illalla ja yöllä.

   Sergei Dovlatov (1941 – 1990) oli neuvostokriittinen journalisti ja kirjailija, hän emigoitui Yhdysvaltoihin vuonna 1978. Kotimaassaan hän sai julkaistua tekstejään lähinnä maanalaisesti, lännessä hän sai teoksiaan julki. Dovlatovia on käännety monille kielille, myös Venäjällä häntä on julkaistu hänen kuolemansa jälkeen. Suomennettuja teoksia on viisi, Meikäläiset oli niistä ensimmäinen. 

Dovlatov on itseironien tyylitaituri ja satiirikko vailla vertaa. Meikäläiset kertoo luku luvulta Dovlatovin suvun tarinan. Leopold-sedästä tuli huijari, isästä näyttelija. Vaimostaan kirjailija kirjoittaa metkasti, puoliso asettuu taloksi. Äiti on oikolukija. Niinpä äiti ei nuku öitään, työ on vastuullista. ”Tarvitsee erehtyä vain yhdestä kirjaimesta ja loppu tulee.. Neuvostoansa eikä Neuvostokansa.”. s. 62. Tulee mieleen Tarkovskin Peili-elokuvan levoton oikolukija äiti.

Teksti assosioi moneen suuntaan, siinä yksityiskohdat laajenevat isommiksi kuviksi. Teksti on kepeän oloista, mutta neuvostotodellisuuden arki ja tragediat eivät pääse unohtumaan lukijalta. Kaikissa tarinoissa luovitaan vaikeissa oloissa toisinaan kompuroiden.

Lukijan iloksi suomentaja on avannut loppuun ajan ilmiöitä ja historiallisten henkilöiden taustoja.

- Timo

 

Mika Waltari : Lähdin Istanbuliin : totta ja tarua Euroopasta vuodelta 1947

 

Mika Waltari : Lähdin Istanbuliin : totta ja tarua Euroopasta vuodelta 1947. - 1. p. 1948

Vuoden 2022 helmikuussa lukupiirin kirjana luettiin Mika Waltarin Lähdin Istanbuliin : totta ja tarua Euroopasta vuodelta 1947. Teoksen ensimmäinen painos on vuodelta 1948.

Waltari teki vastaavanlaisen matkan halki Euroopan Helsingistä Istanbuliin jo vuonna 1929. Siitä ilmestyi ao. vuonna matkakirja Yksinäisen miehen juna.

Waltari kirjoittaa, miten sodan jälkeisessä Euroopassa ei matkustaminen eikä matkalle lähtö ollut helppoa verrattuna aiempaan. Tarvitaan lukuisia viisumeja ja valuuttoja, valuuttoihin heltiää Suomen Pankin johtajan lupa. Tullitarkastuksista saamme tragikoomista kuvausta. Matkalla sentään  junan Pullman-vaunu on muuntautumiskykyinen. ”Rajalla se vaihtoi tarjoiltavansa ja valuuttansa kuin kameleontti väriä.” (s.36)

Waltari on monella tapaa etuoikeutettu, matkalle lähtö oli tuona aika harvinaista, lisäksi  hän on varsinainen verkostoituja, niinpä hänta kohdellaan usein kuin aatelista. Aterian tai majapaikan tarjoaa milloin lähetysneuvos tai kustantaja. Istanbulissakin häntä vastassa ovat diplomaattipiirit.

Waltarille Pariisi on nyttemmin synkkä ja pimeä, inflaatio ja lakot vaivaavat. Onneksi tuttu madame luo turvaa, ja teatteriesityksiin pääsee näytelmäkirjailijakortilla.

Alkumatkassa Waltarilla on puoliso mukana. Kirjailija tuntee tapansa, ja toteaa että ”elämä Pariisissa tuli halvemmaksi kahden kuin yksin”. (s.44)

Zürichin osuudessa lukija huomaa, miten Waltari on varsin kiinnostunut aseista. (s.98)

Loppumatkalla Venetsiassa peluri Waltari pääsee irti. Roomassa kirjailija kohtaa huijareita ja kaunottaria. Totta ja tarua.

Istanbuliin päästyään Waltari ei ole tuntea nuoruutensa kaupunkia, samoin kävi jo Pariisissa. Waltarin mielialat vaihtelevat. Aina seuraavana päivänä paistaa aurinko, ja taustatutkimus kirjallisia töitä varten ja/tai sosiaalinen elämä alkaa sujua.

Lähdin Istanbuliin 3.p -kansi, 2008

Waltari pohtii kiinnostavasti kirjailijan ja tiedemiehen materiaalin hankinnan eroja. Tiedemies etsii yleispätevyyttä, kirjailija elämyksellisyyttä. ”Huumaavan elämyksen voi kokea kesken kaiken vieraan kaupungin katua kävellessä, vanhan tornin, kuluneen vaakunakilven, sillan alitse virtaavan veden herättäessä etäisen muiston ja pannen ajatukset toimimaan.” (s. 99.)

Louvressa 1500-luku herää eloon Tizianin teoksen Franz I ääressä. (s. 49)

Korona-aikana on syntynyt matkustamisen tarvetta, siihen Waltarin kerronta on oivaa luettavaa.

  Lähdin istanbuliin -teos kuljettaa lukijan kokemusperäisesti sodanjälkeiseen Eurooppaan ja Istanbuliin. Lukupiirin päivänä sota Euroopassa oli suruksemme taas kerran alkanut.

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/08/mika-waltari-maailmankartan-aarella Kirjailija Mika Waltari puhuu elämästään, uskosta ihmiseen sekä varhaisista matkoistaan Ranskassa, Italiassa ja Turkissa. Haastattelu  v. 1958. 

Meri Valkama : Sinun, Margot. 2021

Kaikki olivat lukeneet Meri Valkaman tuoreen Sinun, Margot teoksen. 

Siitä ehdittiin vaihtaa pari sanaa. Teos todettiin hyväksi lukuromaaniksi. Kiiteltiin sen 1980-luvun kuvausta erinomaiseksi. Pohdittiin riittääkö teoksen salaisuus motiiviksi. Todettiin myös, että kirjan kieli olisi kaivannut kustanustoimittajan kynää.

- Timo