Maarit Verronen : Pimeästä maasta ; Anna Gavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja

 

Maarit Verronen : Pimeästä maasta : Romaani. - Kirjayhtymä, 1995.

Ulthyria Tharaberegist oli kymmenen vuorokauden ikäinen, kun vanhemmat ensimmäisen kerran veivät hänet sovittautumaan muottiin. Hän huusi koko matkan huolehtijan majalta yhteismajalle, sillä hän osasi vanhempiensa jännittyneistä muodoista ja kovasointisista äänistä päätellä, että jotain pahaa tulisi tapahtumaan. (takakansiteksti)
 

Pimeästä maasta oli Finladia-ehdokkaana 1995 ja voitti scifiin ja fantasiaan erikoistuvan Portti-lehden lukijaäänestyksen vuonna 1996. Teos on kehitysromaani, fantasiaromaani ja dystopia.

Päähenkilö Ulthyria Tharaberegist on vaeltava, introvertti ajattelija ja tarkkailija. Tekstiä voi lukea allegoriana kulttuureista, yhteiskunnista, kasvatuksesta ja ihmisen moninaisuudesta. Synkkää tekstiä. Verronen lyö lukijasta heti aluksi lukijasta ilmat pihalle, vaikka kuva yhteiskunnasta joka muokkaa ihmisen ei ole kaukaa haettu.

Pimeässä maassa ei haluta tietää paremmasta, kesä kestää kolme päivää, talvi 269 päivää.

Päähenkilön sukupuolta ei saateta määritellä, hän on Metsästäjän ja Huolehtijan välillä. Tämä ei ollut aivan normikirjoittelua 1990-luvun kotimaisessa kirjallisuudessa.

Jostakin se kulkukauppias saapuu, vaikka maailman rajat on määritelty tiukasti. Niinpä Ulthyria ymmärtää lähteä etsimään onneaan. Sitten Kalastajien kylässä ammattien arvostus on päinvastoin kuin kotikylässä. Ulthyria sopeutuu ja vaihtaa nimensäkin.

Myös seuraava vaihe Valon kaupunki on kirjoitettu tuottamaan pettymys, sitten kun silmät vähitellen  avautuvat. Valo osuu vain osaan asukkaista, loput elävät hämärässä slummissa.

Yksilön ja yhteiskunnan suhde on kaikissa vaiheissa haastava. Nimenvaihdokset johdattavat lapsuudesta nuoruuteen ja aikuisuuteen. Miksi ihmeessä päähenkilön nimi on niin hankala kuin Ulthyria Tharaberegist, lukija vieroittamiseen on helpompiakin tapoja?

Sankarin matka vie ajatukset myös pelimaailmaan, noustaan tasolta toiselle.

Kirjassa eletään aikaa ennen kylmää kautta, siihen on kirjoitettu myös ekokatastrofin ainekset. Luontosuhde on monin tavoin teoksessa lasnä.

Kirjaa lukiessa tulee mieleen myöhempi Emmi Itärannan Teemestarin aika (2012).

Lisäksi luettiin Anna Gavaldan novellikokoelman Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja ensimmäinen novelli Ritarirakkautta.

Ranskankielinen alkuteos: Fendre l’armure, 2017, suomennos Lotta Toivanen, 2018 (Gummerus).

Eläinkaupassa työskentelevä naisoletettu lähtee esikaupungista baanalle eliittialueille. Häntä ei yleensä runoilla isketä, mutta kai tätä runopoikaa voisi testata. ”D-junassa itsensä Victor Hugon kanssa ja et kaiken lisäksi se saa mut syttymään”, s. 32.

Kupliva ja kepeänkin oloinen teksti ehtii 30 sivullaan viestiä paljon, vaikkapa yhteiskunnallisista, koulutus- ja sukupuolieroista.

”Mun kroppa on yhtä kuin minä Se on osa mua. Elän sen sisällä ja… Ja siks multa irtoo aina höyhenii. Tai pienii suomui oikeastaan”, s. 38

Tälle yhden yön kohtaamiselle lukija menee mielellään mukaan.

Mohammed Mbougar Sarr: Miesten syvimmät salaisuudet // Abdulrazak Gurnah: Loppuelämät

 

Zeniterin Unohtamisen taito innosti lukemaan lisää Afrikasta ja kolonialismin perinnöstä.

Mohammed Mbougar Sarrin Miesten syvimmät salaisuudet (2022) kulkee kirjallisissa piireissä Senegalista Ranskaan ja takaisin. Sarrin metafiktio leikittelee eri tyyli- ja tekstilajeilla. 

Suomentajat Marja Luoma ja Sampsa Peltonen ansaitsevat eityiskiitoksen. Alkuteos: La plus secrète mémoire des hommes (Éditions Philippe Rey) on vuodelta 2021, ja teos sai Ranskan suurimman kirjallisuuspalkinnon.

Abdulrazak Gurnahin Loppuelämät kuljettaa lukijan Saksan itä-Afrikkaan. Gurnah antaa lukijalle historian oppitunnin monipolvisen tarinan ohessa.

Teoksen rungon muodostavat kirjanpitäjä Khalifan sekä sotaan lähtevien mysteerisen Ilyasin (viitannee Odysseukseen) ja oppineen Hamzan kohtalot.

Suomennos on Einari Aaltosen, teos on julkaistu Tammen Keltaisessa kirjastossa 2022. Alkuteos Afterlives on vuodelta 2020, kirjailija on vuoden 2021 nobelisti.

- Timo

Lisälukemista /kuunneltavaa:

Sarrin teoksesta ja sen kääntämisestä YLEn Areenassa

Kirjallisuuden Nobelin voitti tansanialainen Abdulrazak Gurnah – Suomalaistutkija: Teoksissa vahvasti esillä siirtolaisuus, YLEn Areenassa

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja

 Kazuo Ishiguro, Yösoittoja, Tammi 2011, alkuteos Nocturnes 2009, suom. Helene Bützow 2011. 226 sivua.

 

Kazuo Ishiguron novellikokoelma Yösoittoja oli maaliskuun lukupiirin kirjavalinta. Nagasakissa vuonna 1954 syntynyt ja lapsena Englantiin muuttanut kirjailija on ansioitunut laajalla ja tunnetuksi tulleella tuotannollaan. Nobelin kirjallisuuspalkinnon hän sai vuonna 2017.  Kirjailijan tuotanto oli kuitenkin ainakin osalle lukupiiriläisistä jäänyt suhteellisen tuntemattomaksi. Oma aikaisempi mielikuva kirjailijasta on liittynyt kiinteimmin Pitkän päivän ilta- romaanin elokuvaversioon ja sen Anthony Hopkinsin tunteiden vähäeleiseen tulkintaan.

Yösoitoissa eletään yläluokkaista Englantia laajempaa, erilaisten kansallisuuksien ja sosiaali- ja ikäryhmien Eurooppaa.  Uutta eurooppalaista aikakautta edustavat niin Italiaan katusoittajina onneaan kokeilemaan saapuvat nuoret Itä-Euroopan muusikot, kuin jo lähes unohdetut suuret amerikkalaiset tähdet.  Vaikka novellien ihmiset eivät enää elä pysähtyneessä tai suljetussa maailmassa, heidän oma elämänsä on pysähtynyt. Päähenkilöt ovat usein risteyskohdassa. Tarinoiden ihmisiä leimaa juurettomuus, kiertolaisuus ja myös epätietoisuus tulevaisuudesta.

Eroa tunnettuun romaaniin tekee myös keskeinen tarinoita yhteen nivova teema, musiikki. Juuri musiikin ja muusikkojen avulla tarinoissa lukijalle helposti avautuu erilainen maailma. Kertomusten henkilöinä on uran laskuvaiheessa olevia iskelmätähtiä, tasaisen uran puurtaneita pitkän linjan ravintolamuusikoita ja vasta alkuvaiheessa olevia, siipiään kokeilevia ja paikkaansa hakevia nuoria muusikoita.  Musiikki ei novellissa aina ole päähenkilön ammatti; joskus musiikki voi toimia siltana menneisyyteen, omaan lapsuuteen ja nuoruuteen, sen muistoihin ja ihmissuhteisiin.

 Ensimmäisessä tarinassa ravintolamuusikkona Venetsiaa kiertävä puolalainen Jan kohtaa äitinsä palvovan amerikkalaisen iskelmätähden. Janin lapsuudessa tähden musiikkia kuunneltiin mustan pörssin levyiltä pienessä asunnossa. Venetsian aurinkoisella piazzalla erilaiset maailmat yllättäen kohtaavat, kun entinen tähti pyytää Jania säestäjäkseen. Tulossa on viimeinen esitys, jonka vanheneva tähti aikoo esittää vaimolleen. Rakkaus ei tässä, kuten muissakaan novelleissa, ole yksiselitteistä. Lukija tuntee tarinan edetessä haikeutta, mutta samalla tulevassa erossa on myös outoa loogisuutta. Ero on molemmille osapuolille väistämätön ja välttämätön. Se on yksimielinen päätös, kuten iskelmälaulaja Janille selittää.

Novelleiden keskiössä ovat usein ajan huomaamaton kuluminen ja sen yllä leijuva haikeus. Kokoelman ilmapiiri ei silti ole pysähtyneen yhtenäinen. Tyypillistä Ishiguron kertomuksille on yhtä lailla, että ne voivat vähitellen, lähes huomaamatta lähteä ajautumaan myös komedialliseen suuntaan. Niminovellissa Yösoittoja jo lähtötilanne on paitsi traaginen, samalla myös oudon kepeä. Siinä jazzmuusikkona keskinkertaisen uran tehnyt päähenkilö parantelee kauneusleikkauksen arpia hotellissa. Naapurihuoneessa asuu samanlaisiin siteisiin sidottu kuuluisa nainen. Naisen houkuttelemana muusikko ajautuu yöllisille kierroksille puolityhjään hotelliin, ja kierrokset vievät yhä oudompiin tilanteisiin. Eniten lukupiiriläisiä tuntui kuitenkin huvittaneen  Come Rain or Come Shine- novelli. Siinä elämässään erilaisiin suuntiin ja tavoitteisiin ajautuneet opiskelijatoverit tapaavat vuosien jälkeen.  Varsinainen farssi kehkeytyy, kun uskottavien tilanteiden jälkeen päähenkilö päätyy raivoisaa koiraa matkien mylläämään pariskunnan kotia.

Novellien tarinat soljuvat ja tuntuvat aluksi helposti nopealukusilta. Ne vaativat lukijalta kuitenkin keskittyvää lukemista. Tämän totesimme kun esimerkiksi mietimme, voisiko musiikkialan tähtien varaan elämänuraansa rakentava nainen ensimmäisen ja niminovellin lisäksi olla mukana vielä kolmannessakin novellissa.  Ishiguron Yösoittoja on teos, joka palkitsee paneutuvan lukijan. Klassikkoteoksen tavoin sen teksti ja tarinat kestävät useammankin lukukerran.

- Anne

  

Katriina Huttunen: Mustaa valoa

 

Lukupiirimme luki Katriina Huttusen teoksen Mustaa valoa : muistiinpanoja hautausmaalta, 2020. Huttunen on ennestään tuttu kääntäjänä. Lisälukemisena meillä oli kolme Anton Tšehovin novellia.

”Tämän kirja tapahtumapaikka on Hietaniemen hautausmaa, oma hautausmaani. Tänne on haudattu lapseni, s. 7.” Huttusen kirja kertoo siitä miten hautausmaa palvelee yhden surevan äidin tarpeita.

Teoksessa on paljon faktatietoa, mutta samalla se on hyvin henkilökohtainen teos. Teoksessa tarkkaillaan luontoa, ja seurataan vuoden kiertoa. Toisaalta hautausmaiden kulttuurihistoria on alati läsnä. Samoin kirjailijan suru. Sitä ilmentävät moninaiset aforistiset kommentit ja pohdinnat.

Vuoden kierto näkyy Hietaniemen luonnossa ja hautausmaan ”arjessa”.

Luonto ilmenee hautausmaalla monin tavoin, se on varsinainen luontopolku. Sammal, isomaksaruoho, varis, hauta, kääpä, hauta, hauta, orava, päästäinen. Tietenkin muratti. Pyökit, tammet, tuolla mustarastas ja lähellä meri.

Viivytään monien hautamuistomerkin äärellä Mauno Koivistosta Leena Luostariseen. Muistomerkeissä näkyy eläinten ja ihmisten kirjo linnuista kissäeläimiin ja kirvesmiehistä kirurgian tohtoreihin. Monet haudat ovat unohdettuja, Tapio Wirkkalan hautaa koristaa kiven kaatumisesta varoittava nauha.

Hautausmaalle mukaan pääsevät kirjailijat Veikko Huovinen ja Teuvo Saavalainen. Molemmat ovat kirjoittaneet lapsensa itsemurhasta. Samaa tekee Katriina Huttunen kirjan verran. Huttusen näkemys on varsin ehdoton: ”suruni ei ole ongelma joa on ratkaistava”. S 152

Teoksen voi lukea monella tavalla: Kaunista kieltä. Kulttuurihistoriaa. Paljas, rehellinen. Runollinen. Lukeminen saattaa olla myös ahdistavaa.

Kirjassa on hautausmaa- ja kuolemankirjallisuusbibliografia.

Lisälukemisenamme olivat Anton Tšehovin novellit: Sali nro 6 ; Virkamiehen kuolema ja Nainen ja sylikoira.

Puhuttiin lähinna Sali nro 6:sta novellin kuvaamista herkistä uupuneista ihmisistä. He lukevat mutteivat toimi. He havaitsevat ympäristön epäkohdat, mutta voipuvat niiden edessä. Tällainen on vaikkapa novellin tohtori Ragin, jonka kujanjuoksua saamme seurata.

Vuoden 1812 dekabristikapinan aie oli muuttaa venäläinen yhteiskunta perustuslailliseksi monarkiaksi, kapina epäonnistui. Tämän jälkeen kirjallisuudesta saatiin lukea ns. tapeettomistaa ihmisistä, jotka eivät hyväksyneet yhteiskunnan roistomaisuutta ja valheellisuutta. Näillä omantunnonaroilla ja lahjakkailla ei ollut paikkaa yhteiskunnassa. Tässä Tšehov menee vielä pidemmälle. Hän kirjoittaa tarpeettomasta kaupungista. Siinä yhteiskunta pienoiskoossa.

Muisteltiin, että Josif Heifits ohjasi Nainen ja sylikoira –novellista pelkistetyn herkän elokuvan Nainen rannalta / The Lady with the Dog (Дама с собачкой, Dama s sobatshkoi, 1960). Elokuva valmistui Neuvostoliitossa ns. suojasään aikana vuonna 1960 ja palkittiin Cannesissa. Rakkauden aika Jaltalla kohtaa talven ja arjen  Moskovassa, lemmenparin osapuolet ovat molemmat naimisissa. Pari ei saata haastaa yhteiskunnan heille asettamia odotuksia.

Elokuva on katsottavissa YouTubessa englaninkielisin tekstein.

The Lady with the Dog 

Alice Zeniter: Unohtamisen taito

Lukupiiri 23.1.2023

Alice Zeniter, "Unohtamisen taito", Otava 2019, alkuteos "L'art de perdre", 2017, suomentanut Taina Helkamo.  569 sivua.

”Tähän hukutetaan algerialaiset”, s. 351.

Lukupiiri tarttui teosjärkäleeseen uteliaana, ja luettuaan piti sitä tasokkaana.

Romaanissa kerrotaan algerialaisesta kabyylisuvusta Algerian
itsenäisyyssodan aikana 1954-1962 ja sen jälkeen.
Kabyylit ovat berberikansa Algerian rannikon vuoristoseudulla. He ovat
muslimeja, mutta eivät ole arabeja. He eivät ole ranskalaisia, mutta
asuvat entisessä Ranskan siirtomaassa. Romaani on yhden perheen tarina
kolmessa sukupolvessa, eri perheenjäsenten kokemuksin.

1830-luvulta lähtien suuri määrä eurooppalaisia, joukosta puolet
ranskalaisia, oli muuttanut Algeriaan. Heillä oli yhteiskunnassa
valta-asema. Oli ranskalaisille järjestettyjä palveluja, joihin
alkuperäisväestöllä ei juuri ollut pääsyä. Algeriassa varhemmin asuneet
pysyivät enimmäkseen lukutaidottomina. He eivät muodostaneet yhtenäistä
joukkoa vaan ryhmiä, joiden tavoitteet olivat erisuuntaisia. Oli
itsenäisyysliike FNL ja sen sotilaallinen siipi ALN, toinen kilpaileva
itsenäisyysliike MNA sekä muita valtaan pyrkiviä. Osa algerialaisista ei
luottanut itsenäisyysliikkeisiin vaan kannatti Ranskan hallintoa.
Lisäksi maassa toimi ranskalainen terroria harjoittanut OAS-järjestö.
Ranskan hallinto puolestaan oli mentaalisesti kiinni siirtomaa-ajassa ja
kolonialismissa. Kapinayrityksiin ja yksittäisiin väkivallantekoihin se
vastasi varsin ronskilla väkivallalla. Kahdeksan vuotta kestäneessä
Algerian itsenäisyyssodassa kuoli noin 25 000 ranskalaissotilasta.
Taistelujen ja terrorin ohessa algerialaisten sisäiset ristiriidat
tuottivat niin paljon omapohjaista terroria, että paikallisia asukkaita
kuoli vähintään puoli miljoonaa. Jos oli veikannut väärää hevosta, henki
oli vaarassa. Ranskaa kannattaneet algerialaiset joutuivat vainon
kohteeksi. Itsenäistymiseen liittyneet konfliktit aiheuttivat valtavan
pakolaisaallon.

Ranskaan siirtyi yli miljoona eurooppalaisperäistä siirtolaista ja yli
90 000 algerialaista. 

Pakolaisuuteen liittyy kysymys paitsi selviytymisestä, myös identiteetistä. Selviytymisen välineisiin kuuluu valtakulttuuriin sopeutuminen ja nuoremmalla sukupolvella siihen
sulautuminen. Nuori sukupolvi suhtautuu vanhempiensa entiseen kotimaahan
välinpitämättömästi, mutta heistä seuraava polvi kiinnostuu siitä. 

 ”Algeria kutsuu heitä rotiksi. Pettureiksi. Koiriksi...Saastoiksi. Ranska ei kutsu heitä miksikään. Ranska ompelee suunsa kiinni piirittämällä vastaanottoleirit piikilanka-aidoin.” s. 180.

1986 syntynyt kirjailija, jonka isä on algerialainen ja äiti
ranskalainen, on tuottanut teoksen, jonka aiheeseen on paneuduttu
huolellisesti. Se ei kuitenkaan ole dokumentti vaan kaunokirjallisuutta. 

Pienin viittein kertomus on sidottu yhteiskunnalliseen taustaansa.
Romaanin henkilöt kuvataan yksilöinä, lämpimästi ja huumorilla. Aika
kuluu, lapset kasvavat, aikuiset vanhenevat, tavat muuttuvat. Tarinassa
ensimmäisen sukupolven patriarkalle Alille on aikoinaan naitettu 14-vuotias
tyttö, joka 15-vuotiaana on jo äiti.

Vuosien kuluessa nuorempi sukupolvi voi perinteisen perhemallin sijaan tehdä omia valintojaan. Niinpä poika Hamid ranskalaistuu ja vaikenee juuristaan. Hamid on ns. lukeva poika. ”Viisikot ovat hänelle vaaleiden lasten käyttöohje.”, s. 258.

Kolmannesta polvesta esitellään moderni nainen Naïma, joka liki 30-vuotiaana on
työssäkäyvä, uskonnoton, naimaton ja lapseton yksineläjä. 

"Kukaan ei ole siirtänyt sinulle Algerian perintöä. Mitä oikein kuvittelit! Että maa siirtyy verenperintönä?" (s.554). Algerialaisidentiteetin pohdinta jatkuu läpi kirjan.

Selviytyminen, integrointi, paluu juurille. 

 

Alice Zeniter on käynyt arvostetun koulun Ècole normale supérieure. Hän
on kääntäjä, käsikirjoittaja, näytelmäkirjailija ja ohjaaja.
"Unohtamisen taito" sai julkaisuvuotenaan lukuisia palkintoja, mm. Prix litteraire du Monde ja Prix des litteraises de Nancy.

Teoksen sisältöä on kuvailtu kauniisti verkossa, esimerkiksi:

https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/unohtamisen-taito/

 
https://kirjaluotsi.fi/alice-zeniter-unohtamisen-taito/

 
https://www.lily.fi/blogit/kahvikissan-kirjahylly/alice-zeniter-unohtamisen-taito/https://sivumerkkeja.wordpress.com

- Riitta

Margarita /Anni Kytömäki

 Syksyllä 2022 lukupiirimme luki Anni Kytömäen teoksen Margarita (Gummerus, 2020). Teos sai ilmestymisvuotensa Finlandia-palkinnon valitsijana kapellimestari Hannu Lintu. Teos on omistettu maan ja veden hiljaisille.

Teoksessa on neljä kertojaa. Ensimmäisenä sisääpäinkääntynyt Senni, hän on pienen paikkakunnan Kankariston kylpylän hieroja. Toisenä metsänhoitaja Antti päättää metsänhakkuista jälleenrakennuksen tarpeisiin. Kolmantena samoilee sodassa murtunut Mikko. Neljäs kertoja onkin jokihelmisimpukka eli raakku (Margaritifera margaritifera), jonka latinankielisestä nimestä juontuu kirjan nimi.

Eletään jälllenrakennuksen aikaa sodan lopusta 1950-luvun puoleenväliin. Kertojien elämät limittyvät toisiinsa. Kytömäen mukaan ”Kun helmenpyytäjä avaa simpukan, se kuolee. Kun ihmisen kuoreen kajotaan, seuraukset voivat olla yhtä tuhoisat.”

Teemoja on runsaasti: maaseudun ja kaupungin välinen suhde, vesi, jälleenrakennuksen aiheuttamat muutokset, naisen oikeus päättää kehostaan, äitiys, luonnon merkitys, metsänhoito sekä luonnonsuojelu. Yksinäisyys sekä suru isän kuolemasta kulkee läpi kirjan Sennin ankaran elämän myötä. Jälleenrakennuksen aiheuttamat muutokset saattavat olla hyvin konkreettisia, ”Viisi omenaa, muuta ei kylpylästä jäänyt”,s. 401.

Kirja alkaa huikaisevalla kuvauksella siitä miten kesä ja kylpylä heräävät eloon Juhannuksen odotuksessa. Kuvauksen ja ihmisten väliset verkostot tunnistaa lapsuuden kesät täysihoitolapaikkakunnalla viettänyt.

Juhannusyössä on todellakin taikaa kirjan henkilöille, ”Juhannus selittää kaiken”., s. 457.

Teoksessa on oivaa työn kuvausta. Lukija pääsee hoidettavien kroppaan ja mieleen kiinni hierojan työn kuvauksen kautta. Myöhemmin Sennin valmistuessa lääkintävoimistelijaksi Helsingissä avautuu aikakauden sairaalamaailma. 50-luvun poliohoitojen ankea ja tiukka arki vertautuu nykypäivän koronaepidemiaan. Antin mukana pääsemme metsätyömaalle.

Ankarasta raskauspahoinvoinnista kärsivä Senni on joutumassa lapsitalkoiden uhriksi (Väestöliiton suositus kuusi lasta), onneksi kylpylän verkostot pelastavat hänet saamaan pätevää hoitoa. Ajan ankara aborttilaki ja sen tulkinta pohdituttaa lukijaa.

Keskusteltiin sitä, miten kieli on vanhahtavaa, lyyristäkinkin. Kielen vanhahtavuus lienee tarkoituksellista. Pohdittiin sitä istuuko luonnonsuojelu kirjan kuvaamaan aikaan. Lisäksi 50-luvulla metsureita saatettiin kutsuttiin sahureiksi.

Tommi Kinnusen Pimeät kuut (Otava, 2022) kertoo samasta aikakaudesta. Kinnunen kuvaa iäkästä, sairasta opettajaa tiettömän taipaleen takana Kuhmossa lukuvuonna 1947- 48. Opettaja tekee parhaansa olemattomilla resursseilla, supistetussa koulussa osa oppilaistakin on jälleenrakennustöissä. 

Kinnusen teoksen opettaja on Kytömäen Sennin, Mikon ja Antin kaltainen sulkeutunut sielu.

Kumpikin kirjailija on tehnyt taustatyönsä hyvin. Molemmissa teoksissa jälleenrakennuksen aika sitoo ihmisten valintoja. Kinnusen kirjassa kuuluu myös nykyopettajan uupumus.

t. Timo

Lisälähteitä:

 Kirjastokaista 

Gummerus Margarita

 

Sadan vuoden yksinäisyys / Gabriel García Márques

 

”Vuosia myöhemmin, seistessään teloitusryhmän edessä, eversti Aureliano Buendia muisti kaukaisen illan, jolloin hänen isänsä vei hänet tutustumaan jäähän.” Näin alkaa ”Sadan vuoden yksinäisyys”, varsin lupaava alkulause kirjalle.

Gabriel García Márques (1927-2014), kolumbialainen kirjailija, toimittaja ja poliittinen aktivisti.

SADAN VUODEN YKSINÄISYYS on ilmestynyt espanjaksi vuonna 1967. Sitä
pidetään kirjailijan pääteoksena. Teos on julkaistu 35 kielellä, suomeksi se julkaistiin vuonna 1971 kääntäjänä Matti Rossi, kustantajana WSOY. Suomeksi painoksia on ilmestynyt yli 20.

Teoksen tyylilajia on luonnehdittu maagiseksi realismiksi. Kovaa realismia ovat viittaukset sotiin, poliittisesti levottomaan aikaan (Kymmenes painos, s. 168-169) ja väkivaltaa käyttävään kolonialismiin. Teos näyttäytyy mikrokosmoksena Latinalaisesta Amerikasta.
Paikoin kuvataan realistisesti arkea, seksiä ja sen kontrollointia sekä kuolemaa, mutta sujuvasti mukaan voi tulla yliluonnollisia aineksia. (Kymmenes painos, s. 144-145, 156-157, 168, 292-296). Myytit ja ihmeet yhdistyvät arkisiin ja todellisiin tapahtumiin.

Maagisia lienevät olleet ne Márquesia innoittaneet mielikuvitukselliset tarinat, joita hän sanoo kuulleensa isoäidiltään. Kirjailija on saattanut panna paremmaksi tai sitten ei: isoäidin kertomukset tulivat lukutaidottomasta perinteestä sukupolvien takaa. (Tuulessa lepattavat
lakanat kohottavat tyttären taivaalle kuin neitsyt Marian. Äiti myöntää, että on tapahtunut ihme, mutta hän rukoilee vielä kauan Jumalalta takaisin lakanoitaan. (Kymmenes painos, s. 240, 253.).

Teos on vaikuttanut lukuisiin kirjailijoihin. Esimerkiksi Mauricion ja ja Memen ympäröimät keltaiset perhoset vievät ajatukset Salman Rushdien ”Saatanallisiin säkeisiin”, missä perhosnainen Aisha johtaa pyhiinvaellusta.

Kirjassa toimijoita on kymmeniä limittäin, useassa sukupolvessa. Ajanjakso venyy yli  sadaksi vuodeksi, mutta silti aika tuntuu staattiselta, kun tapahtumat toistuvat  uusissa sukupolvissa. Ihmisluonto ei muutu. Ylenpalttisessa kerronnassa nykyaika, menneisyys ja tulevaisuus ovat yhtä aikaa läsnä. Runsaiden tapahtumien käänteet yllättävät, huvittavat ja liikuttavat lukijaa.

Kieli on värikästä. Suomenkielinen käännös on luultavasti onnistunut tavoittamaan ilmaisun luonteen. Matti Rossin käännös ei ole vanhentunut 50 vuodessa.

Teos pakenee määritelmiä, se on vain luettava, nauttien. Se kestää uusia lukemisia.

 

Riitta ja Timo

 

Lisää aiheesta:

Mitä Gabriel Garcia Marquezin Macondo muisti ja unohti? Vieraana ohjaaja, käsikirjoittaja Jan Forsström. Toimittajana Eeva Luotonen. Julkaistu: to 17.12.2015  Kuuntele  YLEn Areenassa.