torstai 22. marraskuuta 2012

Seitsemäs rauhan kevät / Viivi Luik





Viivi Luikin Seitsemäs rauhan kevät, suomentanut Eva Lille, Tammi / Painokaari Oy 1986

Viivi Luikia voi lukea 14 kielellä, ja tämä kirja on käännetty ainakin kahdeksalle kielelle. Siitä on otettu Viroksi monta painosta ja suomeksikin kolme. Viivi Luikin tuotannon pääosa on runokokoelmia. Niistä ensimmäisen hän sai julki 18-vuotiaana, 1964. Lisäksi hän on kirjoittanut lastenkirjoja, kuunnelman sekä yhden musiikkiteoksen libreton. Romaaneja on kolme: Seitsemäs rauhan kevät,1985, Historian kauneus, 1991, jota pidetään jatkona ensimmäiselle romaanille sekä Varjoteatteri, 2010, jota on luettu Viron ja virolaisuuden luonnehdintana ja toisaalta matkakirjana. Viivi Luik on palkittu kirjailija. Hänestä on tehty dokumenttielokuva, sen ensiesitys oli Bayerisches Rundfunkissa 2001. Hänen kotisivuillaan www.viiviluik.ee on lyhyt elämäkerta, tuotanto ja käännetyt teokset.

Luikin teosten kieltä ja niiden aikakäsitystä ovat lyhyissä artikkeleissaan analysoineet tutkijat Sirje Kiin, 1980: Viivi Luik. Looming 10/1980, 1434-1455 (subjektiivinen aikakäsitys); Mati Hint, 1986: Viivi Luige Märksõnad ja määratlused. Looming 8/1986,1118-1125 (paradigmaattinen, assosiatiivisista yhteyksistä syntyvä aikakäsitys) ja Maire Jaanus, 1988: The Self in Language: Viivi Luik’s Seitsmes rahukevad. Lithuanus Volume 34, No 1-Spring 1988 (’minä’ kielessä ja kielen kehollisuus kirjassa. Tästä on olemassa 17-sivuinen, ilmeisesti täydennetty versio: Viivi Luik: War and Peace; body and genotext in her novel Seitsmes Rahukevad. Journal of Baltic Studies, Volume 20, Issue 3, 1989, s. 265-282). Jaana Kinnunen on tehnyt gradun Tampereen yliopiston Yleisen kirjallisuustieteen laitokselle nimellä Aikarakenne ja kielen kuvallisuus Viivi Luikin romaanissa Historian kauneus, 2006.

Kirjan Seitsemäs rauhan kevät pääasiallinen tapahtuma-aika on 1950 – 1951 ja lähimenneisyys. Kirja alkaa lauseella: ”Suurissa ja harmaissa tienvarren taloissa oli asunut kulakkeja.” Viimeistään sivulla 17 käy ilmi, että aikatasoja on enemmän, ja lapsipäähenkilön lisäksi on olemassa myös tämän pari, kertoja. Kun lapsi kotiin palatessaan näkee isoäitinsä, kertoja sanoo yllättäen väliin sen, minkä tietää isoäidistä: ”Hänen kuolemaansa oli vielä kahdeksantoista vuotta.” Kertoja on viisivuotias päähenkilö aikuisena. Hän muistelee itseään ja elämäänsä noin 30 vuotta aikaisemmin ja kommentoi muistamaansa. Kirjassa poiketaan1950-luvun alusta useita kertoja kesken kerronnan romaanin kirjoitusaikaan vuoteen 1982 (esim. s. 105, s. 247), käväistään vuodessa 1964, joka oli merkkivuosi runoilijanuralla (s. 32-33) sekä vuodessa 1978, jolloin isoäidin haudalle pystytetty puuristi on jo lahonnut (s. 21). Usein katsotaan myös tulevaisuuteen, jolloin selvää aikamäärettä ei ole. (s. 123, 187.) Uusi sukupolvi on kirjailijalle tulevaisuus, siitä riippuu, millainen tulevaisuus on. (Esim. s. 105). Lapsi tietää, että hänen luunsa kasvavat, ja että hän itse on se tulevaisuus. (s. 25, s. 123.) Kirjan lopussa mennään ajassa kauas menneeseen. Isoäiti manaa suojaa perheelleen ikiaikaisella virolaisella loitsulla: ”Pyhä huuru ja pohjoinen puhuri, vie kaikki viha minusta ja minun kotini päältä - - -”

Jaana Kinnusen Viivi Luik -gradun termistöä voisi ehkä soveltaa tähänkin romaaniin. ”Metonymia kuvaa kerronnan rihmamaista rakennetta - - - ” (Jaana Kinnunen s. 3). ”Historian kauneudessa päähenkilön tarinasäikeen, jonka nyt-hetki on vuonna 1968 sekä retrospektiivisen kerronnan nyt-hetken lävistää päähenkilön tulevaisuuden tarinasäie, jonka nyt-hetki on siis lähellä kerronnan hetkeä.” (s. 132,) ”Polykronisen kerronnan käsitteen avulla tutkitaan tapauksia, joissa aika liikkuu eteen- ja taaksepäin ja molempiin suuntiin samanaikaisesti.” (s 126.)

Kirjassa Seitsemäs rauhan kevät nimetään äiti, Hilda, joka on nuori, noin 22 – 23 -vuotias, isoäiti Anna Kitsing, joka oli syntynyt 1887 (s. 209), äidin veli Hans sekä 40 vuotta aikaisemmin kuollut isoäidin toinen poika Julius (s. 214). Useita kyläläisiäkin mainitaan nimeltä kuten Teisten Juhan, hänen vaimonsa Leida ja tätinsä Juuli, joka oli joutunut muuttamaan takavarikoidusta Vana-Taren talosta (s. 146-147): poika August on kyyditetty, pojanpojat Heldur ja Harald metsäveljinä. Nimen on saanyt myös Piirissaaren Ann ja hänen tyttärensä Laine, jonka äiti kokee vihollisekseen (s.32). Isän nimeä ei mainita. Hän on kotoisin autiosta Tuudakun talosta ja on ollut pieni lapsi vuonna 1914, jolloin isoäiti on nähnyt hänet ensi kerran. Hän on äitiä selvästi vanhempi, samoin eno. Päähenkilö on vain ’lapsi’, nimeä ei sanota. Hän on noin viisivuotias tyttö.

Äidin kuva on valju. Kun eno pelkää äitiään, äiti pelkää sekä enoa, että äitiään, jolle koettaa olla mieliksi (s. 93) eikä kovin usein onnistu. Isoäiti moittii, nolaakin, ei pääse asenteesta, että vanhemman on osoitettava tyhmälle murrosikäiselle tämän paikka. Äiti koettaa purkaa voimatonta vihaansa metsäveljiä kohtaan loitsimalla, mutta isoäiti huomaa loitsussa virheen ja sanoo sen. (s.181) Äidin vahingonilo on aitoa, kun uusi yhteiskuntajärjestys on vienyt kaiken esimerkiksi Vana-Taren Ärnalta, joka aikaisemmin kohteli häntä huonosti. Tätä vahingoniloa isoäiti paheksuu (s. 215). Isän kuva on vielä kalpeampi. Hän on paljon poissa ja häntä kaivataan paljon. Hän on hyvään pyrkivä, mutta läsnä ollessaankin kiinnostunut eniten moottoreista ja omenapuista, ei juuri näe, mitä ympärillä tapahtuu.(s. 202-203, 247.) Päähenkilö on kapinointiin sekä luovaan ja vilkkaaseen mielikuvitukseen taipuvaisessa iässä oleva lapsi, jonka itsetunto on kohdallaan. Jaanuksen luonnehdinta hänestä muistuttaa pikku Myytä: ”- - - and this child is often angry in order not to be sad”. Kirjan lapsipäähenkilön veroinen vahva roolihenkilö on isoäiti.

Isoäiti ei kykene hyväksymään aikuisia lapsiaan sellaisina kuin nämä ovat ja nostaa esikuvaksi lapsena kuolleen Juliuksen. Suhteessa perheen ulkopuolisiin pilkahtaa kuitenkin usein humaani asenne, jonka karski, värikäs ja alkuvoimainen kielenkäyttö yleensä peittää. Isoäiti sanoo suoraan niin kuin asiat ovat, mutta tietäen, että uudet ulkoiset voimat ovat häntä vahvempia. Isoäiti edustaa vanhaa, ruumiilliseen työhön perustuvaa maaseutukulttuuria, joka toimi perheyksikköinä. Sen arvon uusi järjestys kumoaa, ja lapsi katsoo tulevaisuuteen, hän on uuden puolella. (Esim. s. 210.) Toisaalta isoäiti omistaa talon, kaikki on hänen, huonekalut, ruuat, kasvit, jopa ”me äidin kanssa”, kuten tyttö ajattelee (s.93). Raihnaisessa isoäidissä on ryhtiä, hän johtaa taloutta. Lapsi ja hän riitelevät usein, mutta arvostavat toisiaan. Aikuistuneen lapsen sanoin: ”Yritin muuttaa häntä toiseksi, heitin häntä luudanvarrella, rakastin häntä.” (s. 17.) Lapsi turvautuu mummoonsa enemmän kuin äitiinsä (s. 123). Tyttö häpeää isoäidin vanhakantaisuutta, mutta on samanlainen rääväsuu kuin tämä, puhuu paljon ja yhtä vahvasti, komentelee ja kiroaa (Jaanus 1988).

Onko kirja omaelämäkerta ja yhtä toden kanssa? Maire Jaanus vastaa kieltävästi, viitaten Mikhail Bakhtiniin: ei, koska puhdas omaelämäkerta on mahdottomuus, se on aina fiktiota. Kertoja on etääntynyt ja ulkona siitä aika-avaruudesta, jossa tapahtumat ovat tapahtuneet. Hän ei pysty täysin identifioitumaan siihen ’minään’, jona eli silloin. (Jaanus 1988.) Luultavasti että Viivi Luik on muistellessaan kirjoittanut ensisijaisesti romaania eikä autenttista kertomusta lapsuudestaan. Romaanin tarpeisiin pienen lapsen ajatukset ovat liian konkreettisia ja yksinkertaisia, eikä lapsi voi tietää aikuisten maailmasta riittävästi. Kirjailija täydentää lapsen ajatusten sisältöä aikuisen tietämyksellä ja taidolla. Aikuisen muistelijan ja lapsen ajatuksia on kirjassa vaikea erottaa toisistaan, ja lukija tottuu kertojan läsnäoloon. Lapsen ajatukset pystyy lukemaan kertojan antamien taustatiedoin rikastettuina ilman, että kuvittelee niitä sellaisenaan lapsen tuottamiksi.
Kirja ensi painos on ilmestynyt Neuvosto-Virossa, ja kirja kuvaa Viron neuvostoajan ehkä vaikeimpia vuosia. Moskovan näkökulmasta maatalouden kollektivointi oli vuodesta 1944 edennyt liian hitaasti ja vastarinta (metsäveljet) oli ollut liian sitkeää, minkä vuoksi maaliskuun päivinä 25.-26.3.1949 oli pantu toimeen valtava, yli 20 000 virolaisen joukkokyyditys Siperiaan. Enemmistö siirretyistä oli ollut naisia, lapsia ja vanhuksia, siis kollektiivisen rangaistuksen uhreja, jotka eivät itse olleet syyllisiä. Tavallaan operaatio saavutti tavoitteensa. Pelko sai maalaiset liittymään kolhooseihin, ja metsäveljien mahdollisuuksia se ratkaisevasti huononsi. Näiden epätoivoinen tilanne johti kuitenkin siihen, että heidän harvenneet joukkonsa radikalisoituivat. Pelkoa ja lamaannusta lisäsi myös se, että maataloustuotanto kärsi suuria tappioita, mikä aiheutti elintarvikkeiden niukkuutta. Kansallismielisyyden kitkeminenkään (venäläistäminen) ei täysin onnistunut, illegaalinen suhde itsenäisyyden ajan Viroon ja vanhoihin tapoihin ei katkennut. Tätä kaikkea Luik kuvaa lapsen viattomuuden ja isoäidin vanhakantaisuuden suojissa. 1980-luvulla oli vielä valittava sanansa viisaasti, jotta kirjan sai julki eikä joutunut itse vaikeuksiin.

Tytöllä on oikea asenne, hän lurittelee värssyjä, joissa neuvostonuorisoa opetetaan kunnon kansalaisiksi. Hän koettaa opettaa sellaiseksi vanhaa isoäitiäänkin: (s. 94) ”Mummo, sinä näit Latikun haassa kaksi pyssymiestä! Miksi sinä et anna niitä ilmi?” – Isoäiti on vastannut tähän, ettei halua heidän elämäänsä tunnolleen, ja lasta vastaus viiltää.- - -”Tuon lauseen merkitys oli hämärä, mutta minulla oli ase ahdistavaa hämäryyttä vastaan – Stalinin nimi. Voin muuttaa sillä Raamatun kertomukset hyödyttömäksi paperisilpuksi ja valaista pimeät nurkat, läpivalaista mustat ajatukset.” Isoäidin isämeitä on tytön pilkan aiheena (s. 92, s. 177), ja kun isoäiti heinäpulassa vie myöhään syksyllä lehmän kolhoosin pellolle syömään, lapsi opettaa (s. 126): ”Ei kolhoosin pelloilla saa syöttää omaa lehmää!” Lehmän laidunnusmatkalle on ajankuluksi otettu luettavaa mukaan, ja tyttö lukee mummolleen lukukirjasta Hans Leberechtin tarinan Ussissoon kuivatus. Tarinan pohjalta valmistui vuonna 1951 pramea Georg Otsin tähdittämä värielokuva Valgus Koordis. Mielikuvituskolhoosi Koordin menestys ja onnellisuus olivat mahdollisimman kaukana siitä arjesta, jossa isoäiti kolhoosin ehdoilla eli.

Lapsen toiminnan vertauskuvallisuutta en yritä tulkita. Jaanus korostaa lapsen ilmaisun kehollisuutta. ”She, unlike the adult writer is still as much actor as speaker, and uninhibited and unrestrained in both.” Lapsen vuoropuhelu ympäröivän maailman kanssa on sarja kepposia, tottelemattomuuksia ja kapinoita (saksilla kaktusta kylkeen, kanojen pelottelu, kukko katolle, mehiläisten pesään pakkanen jne.) Hän saa historiatietoutta ympäristöstään ja ennen kaikkea läheisistään, jotka edustavat eri sukupolvia, eri kokemuksia ja arvoja. (Jaanus 1988.) Tahtomattaan tyttö vaikuttuu esimerkiksi kuulemistaan Raamatun kertomuksista, vaikka hänen rooliinsa kuuluu paheksua uskonollisuutta (s. 213).

Lapsen silmin lukija poimii kirjasta muistumat sotaa edeltäneestä Virosta. Rapistuva rakennuskanta, huonekalut, vanhat aikakauslehdet, käyttöesineet sekä pihojen perennat kertovat entisestä hyvinvoivasta maaseudusta. Suurta numeroa tekemättä, sen enempää syyttelemättä kuin hyväksymättäkään kirjailija viittaa Viron sodanjälkeisen ajan vaikeuksiin, poissaoleviin kyyditettyihin, takavarikoituihin ja hylättyihin entisiin maanviljelystaloihin sekä kolhoosin organisoinnin tuottamiin ongelmiin. Anna Kitsing on luovuttanut kolhoosiin kaksi lehmää, tiineen hiehon ja vanhan mustan ruunan (s. 17). Puute vallitsee hänen talossaan. Nälkäkin vaanisi, mikäli täysin noudatettaisiin sääntöjä, ja pelko huonontaa elämisen laatua. Arkea hankaloittavia uusia sääntöjä ja lakeja saattaa tulla milloin vain, ja vielä uhkaavampi on pelko siitä, että tulisi leimatuksi metsäveljien auttajaksi (s. 7, 180-186). Kirjailijan välihuomautukset kuvaavat myös 30 vuoden kuluessa tapahtunutta merkittävää teknistä ja taloudellista edistystä sekä elintason nousua. Ne vaimentavat hänen ennestäänkin hillittyä puhettaan siitä, että virolaisten kannalta Stalinin aika oli täynnä ahdistavaa hallintoa, kohtuuttomuuksia ja kauheuksia.

Kirjan lapsella on paljon aikuisten maailmasta tihkuneen tiedon ja oman vilkkaan mielikuvituksen luomia pelkoja, mutta aikuisten huolten keskellä hän elää täyttä lapsen elämää. ”Siitä, mikä ei antanut heille yöllä rauhaa ja päivisin painoi kumaraan, siitä minä en välittänyt tuon taivaallista. Toisille oli tärkeintä, ettei vain mitään tapahtuisi, kun taas minä elin vain tapahtumien toivossa.” (s. 245.) Lapsi käyttää autioiden talojen pihoja leikkipaikkoinaan ja syö marjoja niiden puutarhoista. Vana-Taren taloon hän pääsee sisällekin lukemaan lehtiä ja kirjoja. Hän haaaveilee saavansa lisää nautinta-alueita: ”Merkitsin lähiseudulta neljä taloa. Toivoin hartaasti, että niistäkin taloista vietäisiin ihmiset jonnekin muualle. Yhdessä talossa kasvoi päärynäomenapuussa ja kesäkanelissa erikoisen suuria ja mehukkaita omenia, toisessa oli joki aivan pihassa ja joen rannassa vene.” ---”Työ ja vaiva olivat naurettavia sanoja, vantterien isäntämiesten keksintöä. Mitä työtä ja vaivaa minä muka näin, ja kuitenkin minulla oli kukkapenkkejä, puita, pensaita ja marjoja niin paljon kuin sielu sieti.” (s. 16.) Tosin isän vietyä hänet Tuudakussa käymään hän ajattelee: ”Vastahan minä olin hamunnut muiden taloja omakseni. Nyt olivat meidän lattiat mädäntyneet - - -” (s. 80)

Kirjan huumori pitää lukijan valppaana. Toisinaan sen seuralaisena on yleisesti tiedossa ollut, mutta vaiettu salaisuus, johon kirjailija epäsuorasti viittaa. Isoäidin, lapsen ja kirjastonhoitajan ensimmäisessä kohtaamisessa tällaisena on se tukala tilanne, johon itsenäisyyden aikaiset kulttuurityöntekijät olivat joutuneet uuden hallinnon alkaessa vakiinnuttaa asemaansa. 

Kirjassa on paljon runollista. Tyttö jää yksin kotipihaan: ”Navetan päädyssä kahisi haapa, kanat kylpivät mullassa raparperinlehtien alla. Aidanriu’ut näkyivät kuin harmaat viivat nokkosten seasta. Veräjän luona kapusi humala korkeita seipäitä pitkin taivaaseen.- - -” (s. 28.) Uudenvuodenaattona juro eno tuo lapselle syvän hangen alta kaivamansa sammaltukon ja sinivuokonlehtiä. ”Talven pimeydessä välähti ikuinen aurinko, toivon säde, jonka eno oli kaapinut Kõpun metsien perukoilta minua ajatellen.” (s. 205.)
Kirja on myös hauska. (Esim. s. 97-98, kirjastonhoitajan käynti: ”Käsi tuli hämärän huoneen ilmaa topakasti halkoen isoäitiä kohti ja sitä saatteli hilpeä poriseva ääni, vaikka mitään iloittavaa ei näyttänyt olevan - - -”; s. 130-131 lapsi lukee isoäidille ja vaatii tätä lukemaan Leberechtin kertomuksen Valo Koordissa; s. 208-212 Eläintenlaskijat tulivat –luvussa; s. 234 leikki talojen siirrosta ja s. 244 ja s. 246-247 vastaava todellisuudessa.) Kauniit kielikuvat sekä hauskat ja yllättävät assosiaatiot välittävät tuoreina lapsen optimistisen elämänvireen samoin kuin vastusten väsyttämän, mutta ei lannistaman isoäidin kokemusmaailman.

21.11.2012
- Riitta



Lähteitä:
KINNUNEN, Jaana: Aikarakenne ja kielen kuvallisuus Viivi Luikin romaanissa Historian kauneus. Pro gradu -tutkielma, 154 sivua. . 2006.

Viivi Luik -kotisivu


The Self in Language: Viivi Luik's 'Seitsmes Rahukevad' / Maire Jaanus. -

LITUANUS : LITHUANIAN QUARTERLY JOURNAL OF ARTS AND SCIENCES : 
Volume 34, No. 1 - Spring 1988.