Sadan vuoden yksinäisyys / Gabriel García Márques

 

”Vuosia myöhemmin, seistessään teloitusryhmän edessä, eversti Aureliano Buendia muisti kaukaisen illan, jolloin hänen isänsä vei hänet tutustumaan jäähän.” Näin alkaa ”Sadan vuoden yksinäisyys”, varsin lupaava alkulause kirjalle.

Gabriel García Márques (1927-2014), kolumbialainen kirjailija, toimittaja ja poliittinen aktivisti.

SADAN VUODEN YKSINÄISYYS on ilmestynyt espanjaksi vuonna 1967. Sitä
pidetään kirjailijan pääteoksena. Teos on julkaistu 35 kielellä, suomeksi se julkaistiin vuonna 1971 kääntäjänä Matti Rossi, kustantajana WSOY. Suomeksi painoksia on ilmestynyt yli 20.

Teoksen tyylilajia on luonnehdittu maagiseksi realismiksi. Kovaa realismia ovat viittaukset sotiin, poliittisesti levottomaan aikaan (Kymmenes painos, s. 168-169) ja väkivaltaa käyttävään kolonialismiin. Teos näyttäytyy mikrokosmoksena Latinalaisesta Amerikasta.
Paikoin kuvataan realistisesti arkea, seksiä ja sen kontrollointia sekä kuolemaa, mutta sujuvasti mukaan voi tulla yliluonnollisia aineksia. (Kymmenes painos, s. 144-145, 156-157, 168, 292-296). Myytit ja ihmeet yhdistyvät arkisiin ja todellisiin tapahtumiin.

Maagisia lienevät olleet ne Márquesia innoittaneet mielikuvitukselliset tarinat, joita hän sanoo kuulleensa isoäidiltään. Kirjailija on saattanut panna paremmaksi tai sitten ei: isoäidin kertomukset tulivat lukutaidottomasta perinteestä sukupolvien takaa. (Tuulessa lepattavat
lakanat kohottavat tyttären taivaalle kuin neitsyt Marian. Äiti myöntää, että on tapahtunut ihme, mutta hän rukoilee vielä kauan Jumalalta takaisin lakanoitaan. (Kymmenes painos, s. 240, 253.).

Teos on vaikuttanut lukuisiin kirjailijoihin. Esimerkiksi Mauricion ja ja Memen ympäröimät keltaiset perhoset vievät ajatukset Salman Rushdien ”Saatanallisiin säkeisiin”, missä perhosnainen Aisha johtaa pyhiinvaellusta.

Kirjassa toimijoita on kymmeniä limittäin, useassa sukupolvessa. Ajanjakso venyy yli  sadaksi vuodeksi, mutta silti aika tuntuu staattiselta, kun tapahtumat toistuvat  uusissa sukupolvissa. Ihmisluonto ei muutu. Ylenpalttisessa kerronnassa nykyaika, menneisyys ja tulevaisuus ovat yhtä aikaa läsnä. Runsaiden tapahtumien käänteet yllättävät, huvittavat ja liikuttavat lukijaa.

Kieli on värikästä. Suomenkielinen käännös on luultavasti onnistunut tavoittamaan ilmaisun luonteen. Matti Rossin käännös ei ole vanhentunut 50 vuodessa.

Teos pakenee määritelmiä, se on vain luettava, nauttien. Se kestää uusia lukemisia.

 

Riitta ja Timo

 

Lisää aiheesta:

Mitä Gabriel Garcia Marquezin Macondo muisti ja unohti? Vieraana ohjaaja, käsikirjoittaja Jan Forsström. Toimittajana Eeva Luotonen. Julkaistu: to 17.12.2015  Kuuntele  YLEn Areenassa.

 

Iltavahtimestarin kierrokset / Matias Riikonen & Meikäläiset / Sergei Dovlatov

 

Keväinen lukupiiri luki kaksi pientä helmeä: Matias Riikosen päiväkirjamaisen Iltavahtimestarin kierrokset (2019) ja Sergei Dovlatovin Meikäläiset (1982 / suom. Pauli Tapio 2012).

Mistä Riikonen oikein kirjoittaa, hän kävelee iltaisin samaa reittiä taka-Töölöstä Eiraan eri vuodenaikoina 2010-luvulla. Hän tarkkailee ympäristöä, öisiä kulkijoita ja ajan ilmiöitä kirjailijan katseella ja vapaudella, ja kirjaa ajatuksensa ylös.

Vahtimestarin auktoriteetilla hän tuntee koulujen salaiset sopukat ja Piilopuiston paikan. Kirjailijan kotitalon kellarissa soi saksofoni, saksofonia soittaa kotimaisen kirjallisuuden professori Jyrki Nummi. Näin jo rappukäytävässä päästään keskustelemaan ”Seitsemästä veljeksestä”.

Tyyli on esseemäistä, sivistynyttä, välistä tulee mieleen jopa W.G. Sebald. Ohitettaessa Luonnontieteellistä museota tekstissä päästään Peter Panin luojaan, ja Mestarin tallin luona Toivo Kuulan viimeisiin päiviin.

Pilvien merkityksen hän jakaa Helvi Hämäläisen kanssa: ”Helsingin taivaan pilvimaisemat ovat osa kaupunkia”.

Usean Nuorten helsinkiläisen kirjailijan tapaan teoksessa istutaan elokuvateatteri Orionissa klassikoiden parissa. ”Liian tuttua elokuvaa katsoessa saattaa jäädä tuijottamaan filmin naarmuja, niiden outoa elämää kuvien päällä", s.75 Harva elokuva-arkiston työntekijä osaa puhua filmikopion kunnosta näin runollisesti.

Iltavahtimestarin kierrokset, s. 75

Tunnustan, kirja meni minulla täydellisesti ihon alle. Asuin yli kaksi vuosikymmentä taka-Töölössä, ja olen kulkenut samoja reittejä lukemattomia kertoja molempiin suuntiin. Päivällä, illalla ja yöllä.

   Sergei Dovlatov (1941 – 1990) oli neuvostokriittinen journalisti ja kirjailija, hän emigoitui Yhdysvaltoihin vuonna 1978. Kotimaassaan hän sai julkaistua tekstejään lähinnä maanalaisesti, lännessä hän sai teoksiaan julki. Dovlatovia on käännety monille kielille, myös Venäjällä häntä on julkaistu hänen kuolemansa jälkeen. Suomennettuja teoksia on viisi, Meikäläiset oli niistä ensimmäinen. 

Dovlatov on itseironien tyylitaituri ja satiirikko vailla vertaa. Meikäläiset kertoo luku luvulta Dovlatovin suvun tarinan. Leopold-sedästä tuli huijari, isästä näyttelija. Vaimostaan kirjailija kirjoittaa metkasti, puoliso asettuu taloksi. Äiti on oikolukija. Niinpä äiti ei nuku öitään, työ on vastuullista. ”Tarvitsee erehtyä vain yhdestä kirjaimesta ja loppu tulee.. Neuvostoansa eikä Neuvostokansa.”. s. 62. Tulee mieleen Tarkovskin Peili-elokuvan levoton oikolukija äiti.

Teksti assosioi moneen suuntaan, siinä yksityiskohdat laajenevat isommiksi kuviksi. Teksti on kepeän oloista, mutta neuvostotodellisuuden arki ja tragediat eivät pääse unohtumaan lukijalta. Kaikissa tarinoissa luovitaan vaikeissa oloissa toisinaan kompuroiden.

Lukijan iloksi suomentaja on avannut loppuun ajan ilmiöitä ja historiallisten henkilöiden taustoja.

- Timo