Keväinen lukupiiri luki kaksi pientä helmeä: Matias Riikosen päiväkirjamaisen Iltavahtimestarin kierrokset (2019) ja Sergei Dovlatovin Meikäläiset (1982 / suom. Pauli Tapio 2012).
Mistä Riikonen oikein kirjoittaa, hän kävelee iltaisin samaa reittiä taka-Töölöstä Eiraan eri vuodenaikoina 2010-luvulla. Hän tarkkailee ympäristöä, öisiä kulkijoita ja ajan ilmiöitä kirjailijan katseella ja vapaudella, ja kirjaa ajatuksensa ylös.
Vahtimestarin auktoriteetilla hän tuntee koulujen salaiset sopukat ja Piilopuiston paikan. Kirjailijan kotitalon kellarissa soi saksofoni, saksofonia soittaa kotimaisen kirjallisuuden professori Jyrki Nummi. Näin jo rappukäytävässä päästään keskustelemaan ”Seitsemästä veljeksestä”.
Tyyli on esseemäistä, sivistynyttä, välistä tulee mieleen jopa W.G. Sebald. Ohitettaessa Luonnontieteellistä museota tekstissä päästään Peter Panin luojaan, ja Mestarin tallin luona Toivo Kuulan viimeisiin päiviin.
Pilvien merkityksen hän jakaa Helvi Hämäläisen kanssa: ”Helsingin taivaan pilvimaisemat ovat osa kaupunkia”.
Usean Nuorten helsinkiläisen kirjailijan tapaan teoksessa istutaan elokuvateatteri Orionissa klassikoiden parissa. ”Liian tuttua elokuvaa katsoessa saattaa jäädä tuijottamaan filmin naarmuja, niiden outoa elämää kuvien päällä", s.75 Harva elokuva-arkiston työntekijä osaa puhua filmikopion kunnosta näin runollisesti.
.jpg) |
| Iltavahtimestarin kierrokset, s. 75 |
Tunnustan, kirja meni minulla täydellisesti ihon alle. Asuin yli kaksi vuosikymmentä taka-Töölössä, ja olen kulkenut samoja reittejä lukemattomia kertoja molempiin suuntiin. Päivällä, illalla ja yöllä.
Sergei Dovlatov (1941 – 1990) oli neuvostokriittinen journalisti ja kirjailija, hän emigoitui Yhdysvaltoihin vuonna 1978. Kotimaassaan hän sai julkaistua tekstejään lähinnä maanalaisesti, lännessä hän sai teoksiaan julki. Dovlatovia on käännety monille kielille, myös Venäjällä häntä on julkaistu hänen kuolemansa jälkeen. Suomennettuja teoksia on viisi, Meikäläiset oli niistä ensimmäinen.
Dovlatov on itseironien tyylitaituri ja satiirikko vailla vertaa. Meikäläiset kertoo luku luvulta Dovlatovin suvun tarinan. Leopold-sedästä tuli huijari, isästä näyttelija. Vaimostaan kirjailija kirjoittaa metkasti, puoliso asettuu taloksi. Äiti on oikolukija. Niinpä äiti ei nuku öitään, työ on vastuullista. ”Tarvitsee erehtyä vain yhdestä kirjaimesta ja loppu tulee.. Neuvostoansa eikä Neuvostokansa.”. s. 62. Tulee mieleen Tarkovskin Peili-elokuvan levoton oikolukija äiti.
Teksti assosioi moneen suuntaan, siinä yksityiskohdat laajenevat isommiksi kuviksi. Teksti on kepeän oloista, mutta neuvostotodellisuuden arki ja tragediat eivät pääse unohtumaan lukijalta. Kaikissa tarinoissa luovitaan vaikeissa oloissa toisinaan kompuroiden.
Lukijan iloksi suomentaja on avannut loppuun ajan ilmiöitä ja historiallisten henkilöiden taustoja.
- Timo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti