Eduardo Mendoza: Ihmeiden kaupunki

Lukupiiri 8.5.2015.

Eduardo Mendoza: Ihmeiden kaupunki. - Alkuteos: La ciudad de los prodigious, 1986, suomennos Matti Brotherus, 1989. Tammen keltainen kirjasto.

Joan Ramon Resina on Iberian ja latinalaisen Amerikan kulttuurin ja vertailevan kirjallisuuden professori Stanfordin yliopistossa. Ihmeiden kaupunki –romaanista on verkossa luettavissa hänen artikkelinsa: Money, Desire and History in Eduardo Mendoza’s City of Marvel : Vol. 109, No. 5 (Oct., 1994), 951-968, julkaisija: Modern Language Association.

Edgar Illas Indiana Universitystä on kirjoittanut romaanista kirjoituksessaan The Great Novel of Barcelona (The Colorado Reviews of Hispanic Studies /Vol. 6, Fall 2008, 167-182).

Näissä ärtikkeleissa ovat keskeisesti esillä romaanin viittaukset politiikkaan, kulttuurisen vainon historiaan sekä Barcelonan ja koko Katalonian vaikeaan asemaan Espanjan osana.

Myös Marjut Tavast, joka on lyhyesti viitannut romaaniin artikkelissaan Politiikkaa ja kirjallisuutta Kataloniassa, käsittelee samaa aihetta.

Kulttuurivihkot 4-5/2006. ( www.kulttuurivihkot.fi )

Ihmeiden kaupunki kertoo Barcelonasta maailmannäyttelyn 1888 ajoista toiseen maailmannäyttelyyn 1929 saakka. 

Kaupunki on romaanin päätoimijoita, ja sitä kuvaillaan usein suhteessa Madridiin. Suhde on vaikea ja ahdistavien muistojen rasittama. 

Toinen yhtä tärkeä on raha, kuten Joan Ramon Resina toteaa. 

Päähenkilö on Onofre Bouvila, joka saapuu kaupunkiin 1887 rahattomana Katalonian maaseudulta noin 13-vuotiaana, yksinään. Hän haluaa tulla rikkaaksi eikä aio palata koskaan. Onofren isä on taivaanrannanmaalari, huijari ja luuseri, joka lupailee vaimolleen ja pojalleen paljon, mutta pystyy antamaan vain unelmia.
Lähtiessään Barcelonaan Onofre on selittänyt menevänsä ansaitsemaan rahat isänsä velkojille. Myöhemmin poika jalostaa isään kohdistuneen katkeruutensa selittämällä itselleen, että isä on sankari sekä olosuhteiden ja petosten uhri. Tämä antaa oikeuden ”hakea hyvitystä, ottaa ilman tunnonvaivoja kaikki mikä oikeuden nimissä oli hänen.” Onofre saavuttaa hyväksyntää ympäristössä, jossa toimii, ja hän saa avukseen luotettavia ystäviä. Näistä Efrén Castells on elinikäinen. Onofre tarvitsee häntä, koska hän on isokokoinen vahva mies, jolla on fyysistä voimaa ja mieltymystä väkivaltaan.

Onofre Bouvila aloittaa pienillä liiketoimilla ja laajentaa varkauksiin.

Vuonna  1888 hänet kaapataan alamaailman piireihin. Vuoden kuluessa, todettuaan henkensä uhatuksi hän järjestää ensimmäisen murhan. Tämän jälkeen kaikki pidäkkeet ovat poissa.

Onofren häikäilemättömyyden tukena ovat älykkyys, hyvä muisti, joustavuus ja sosiaalinen lahjakkuus. Hän manipuloi taitavasti muiden tahtoa.
Barcelonan rakentamisbuumista alkavat vuonna 1897 suuret liiketoimet. Alkupääoman Onofre saa hankkimalla kiinnelainan vanhempiensa maatilaa vastaan. ”En aio antaa teille rahaa”, hän sanoo köyhille vanhemmilleen. (s. 187). 

Hän ostaa ja myy, ”siinä koko filosofia”, ja kahdessa vuodessa hän on upporikas.
Hän organisoi alamaailman jengien välisen sodan, jossa vastapuoli tuhotaan ja myös omia kuolee. Likaamatta itse käsiään Onofre järjestää myöhemminkin murhan, milloin joku on vakavasti hänen tavoitteidensa tiellä. Myös uskollisen ystävän henki saa mennä, jos asiat Onofren mielestä sitä vaativat. Kuolonuhreja tuottavat niin liiketoimet (anastukset) kuin pöhkö rakastuminenkin.
Hän taivuttaa jopa heikkohermoisen transvestiitin, täysihoitolanpitäjä Braulion palkkamurhaajaksi. Onofre itse ”kelluu tapahtumien läpi kuin korkki”, kuten Timo luonnehtii.

Herra Braulio taipuu Onofren tahtoon, vaikka ymmärtää, että ihmiset ovat tälle vain välineitä. Tuskaisesti ja aiheellisesti peläten rakastetun menettämistä hän sanoo Onofrelle: ”Olet lavastanut tämän farssin siksi että olet paha, sen takia, ettei ole ihmistä tai asiaa jota et olisi valmis uhraamaan saadaksesi mitä haluat.” (s. 237)
Pyrkyrin luonnekuva olisi liian karrikoitu, jollei Onofre jossakin välissä pysähtyisi pohtimaan, olisiko voinut toimia toisin. Tosin hän pian havahtuu ja torjuu moiset haihattelut. Onofrea inhimillistää myös ensirakkaus, ihastuminen erikoiseen, ulkonäöltään ja käytökseltään kulmikkaaseen ikätoveriin Delfinaan. Hän ei kuitenkaan osaa enempää kuin päättää raiskata tämän, tavallaan vaihtokauppana Delfinan isän lunnaista. Kun he keski-iän kynnyksellä tapaavat uudelleen, Onofre pitää Delfinan elämän varrella kokemia kärsimyksiä pitkästyttävinä, mutta tekee oivalluksen.

Hän tajuaa naisen surumielisten kasvojen kaupallisen arvon ja alkaa käyttää niitä tuottoisasti elokuvayrityksessään.

Menestyksekkään pyrkyrin rajat osoitetaan teoksessa siten, että Onofren rahat kelpaavat, kun suuri spektaakkeli järjestetään, mutta juhlan kunniapaikoille hän ei pääse. Hänen sivistyksensä pinnallisuus esitellään komean kartanon restaurointihankkeessa. Kartanon historia ei häntä kiinnosta. Vuonna 1929 toisen maailmannäyttelyn aikaan Onofre on köyhälistölle samastumisen kohde, hänen menestyksensä herättää ihailua.

Edgar Illasin mukaan hänen nousunsa köyhästä alamaailmasta vaurauteen ja valtaan vastaa kaupungin sosioekonomista dynamiikkaa siinä mielessä, että kaupungin tuottama ’voitto’ alkaa siirtotyöläisten työn hyväksikäytöstä ja päättyy maailmannäyttelyjen yltäkylläiseen spektaakkeliin. Illas luonnehtii sitä myös vastaiskuksi keskusvallan ja Barcelonan opportunistisen porvariston tekemälle sopimukselle, joka takaa porvaristolle hallitsevan luokka-aseman.
Romaanin mukaan hallitus käsitteli vastahakoisesti Katalonian sisäistä ongelmaa. ”--- se lähetti ruhtinaskuntaan sotilaspukuisia ihmissyöjiä, jotka osasivat vain pistimien kieltä ja luulivat voivansa määrätä rauhan teloittamalla puolet ihmiskunnasta.”(s. 170)

Mendoza kuvaa korruption, rikollisuuden ja rikastumismahdollisuuksien viidakkoa silloisessa puolen miljoonan asukkaan nopeasti kasvavassa kaupungissa. Resina ja Illas vertaavat romaanin maailmannäyttelyjä rakentaneiden työläisten oloja 1980-luvulla Espanjaan tulleiden siirtotyöläisten oloihin. 

Romaani ilmestyi 1986, ja samana vuonna Barcelona valittiin vuoden 1992 kesäolympialaisten pitopaikaksi. Valinta osui Kansainvälisen olympiakomitean silloisen puheenjohtajan kotikaupunkiin, ja sitä oli edeltänyt ahkera lobbaus kuten maailmannäyttelyjäkin. Siirtotyöläisten avulla rakennettiin tulevien olympialaistenkin kulisseja.

Vuonna 1929 Onofre Bouvila on noin 55-vuotias. Hän on saavuttanut kaiken mitä on halunnut, ja moni lähipiirin ihmisistä on jo kuollut.

Perhe-elämä on epäkiinnostavaa. Hän on ihastunut María Belltalliin, joka on Onofrelle tehdyn lentolaitteen, eräänlaisen helikopterin suunnittelijan tytär. Onofre pakottaa kauhistuneen 22-vuotiaan Marían mukaansa helikopteriin. Onofren poistumisen näyttämöltä maailmannäyttelyn arvovaltaisen avajaisyleisön silmien edessä voi tulkita teatraaliseksi itsemurhaksi tai ennalta arvattavaksi onnettomuudeksi, tai sitten se on arvoitus, jonka tarkoitus on ruokkia huhuja Onofresta edelleen elossa, tuntemattomassa paikassa.

Eduardo Mendoza on taitava kirjoittaja, tarinoiden kertoja, huomioiden tekijä ja parodioija (esimerkiksi tarina Quo Vadis? –elokuvan kopiosta ja Mata Harista sivuilla 298-300, Delfinan luento anarkismista sivuilla

169-170 tai kuvaus pöytäkeskustelusta sivuilla 266-267). 

Mendoza kirjoittaa ironisesti oikeussaliyhteisöstä, johon yllättäen tulee alamaailman rikollisia menestyksellisesti avustava lakimies: ”Laki tarjosi reilusti takeita ja kiertoteitä, koska tarkoitus oli, ettei rahvas käyttäisi niitä hyväkseen.” (s. 125) Hän kuvaa työläisten oloja

ja tukahdutettua luokkataistelua paitsi komiikan sävyttämästi ( s.

86-87),
myös riipaisevasti: tehdastyöläiset kantavat nukkuvia pieniä lapsiaan, lapsityöläisiä tehtaan portille saakka, jotta nämä saisivat nukkua hiukan pitempään (s. 94).
Mendoza kirjoittaa hauskasti, joskin huumorina pidettävän tekstin kohderyhmät paikoin sukupuolittuvat, tai ehkä vain kulttuurierojen vuoksi huumoria ei aina osaa pitää huumorina.

Lapsia ja naisia kohdellaan usein huonosti, eivätkä nämä sitä vastusta.

On myös vaimo, joka nöyryyttää miestään, ja mies on silloin naurettava ja säälittävä. Naisten arvoituksellista käyttäytymistä rakastajattarina kommentoi Efrén Castells: ”Kaipa he haluavat kärsiä, luulisin. Jos haluat että nainen suojelee sinua, pahoinpitele häntä ja petä häntä; parempaa keinoa ei ole.” (s. 92)
Seuraavakin kerrotaan varsin huolettomasti (s. 285): ”Raajarikon nuorin tytär itki keittiössä. Yön aikana hänen oli täytynyt alistua neljästi markiisin turmeltuneisiin vaatimuksiin ja yhdeksän kertaa Efrén Castellsin jättimäisiin hyökkäyksiin. Se oli aiheuttanut hänelle lievää verenvuotoa ja kovia kipuja; vanhimman sisaren oli täytynyt jättää piano ja tuurata häntä alkovissa.”

Teoksen ilmaisuvoima ja kuvailun osuvuus herättävät ihailua, ja suomennosta on helppo lukea.

Alussa mainittujen artikkelien lähestymistavasta saa hiukan selitystä siihen, että lukijalle voi silti kehittyä torjuva asenne Ihmeiden kaupunkia kohtaan.
 Keskivertopohjoismaalaiselle lukijalle syntyy niukasti omia oivalluksia siksi, että suppeat tiedot Katalonian historiasta ja nykyisyydestä eivät riitä avaamaan tyydyttävästi teoksen sanomaa.
Lienee tarkoituksenmukaista esitelläkin kirja ensisijaisesti veijariromaanina, kuten Kirjasampo on tehnyt ( www.kirjasampo.fi ) ja Illasin mukaan myös moni espanjalainen kommentaattori.

Kirja on laaja, 412 sivua, ja tarinan etenemisen kannalta tärkeitä yksityiskohtia on ripoteltu sinne tänne.

Mendoza punoo aukollisesti kertomiaan tapahtumia kokonaisuudeksi lyhyiden faktan ja fiktion sekaisten historiaselitysten sekä takaumien avulla. Illas ihmettelee, kuinka kirjasta, joka suhtautuu niin nuivasti Nyky-Bacelonaan saattoi tulla heti best-seller, vai jättikö sen suuri suosio kriittisyyden katveeseensa, niin että Ihmeiden kaupungista tuli itse asiassa kaupungin mainos?
Kirja valtasi uuden alueen, se pääsi anglo-amerikkalaiseen turistikaanoniin. Matkaopas Lonely Planet nimesi sen viiden tärkeimmän sellaisen teoksen joukkoon, jotka auttavat ymmärtämään Barcelonaa.

Eduardo Mendoza (Eduardo Mendoza Garriga) on syntynyt 11.1.1943 Barcelonassa. Hän opiskeli 1960-luvun alkupuolella oikeustieteitä ja asui vuosina 1973–1982 New Yorkissa, jossa hän toimi Yhdistyneiden kansakuntien tulkkina.

Ensimmäinen romaani ilmestyi 1975. Mendoza on tuottelias, verkossa mainitaan 14 espanjankielistä romaania. Vuonna 1990 ilmestyi hänen ensimmäinen katalaaninkielinen teoksensa Restauració.

Vuonna 2010 hän sai Premio Planeta -kirjallisuuspalkinnon ja 2013 Euroopan kirjallisuuspalkinnon kaunokirjallisuussarjassa romaanista Riña de gatos. Madrid, 1936 (Kissatappelu – Madrid 1936).

Mendozan teoksista on suomennettu Ihmeiden kaupunki (La ciudad de los prodigios), 1986, suom. Matti Brotherus, 1989, Tulvan vuosi (El Año del Diliuvio), 1992, suom. Tarja Härkönen 1999 ja Kissatappelu – Madrid 1936 (Riña des gatos, Madrid 1936), 2010, suom. Matti Brotherus, 2012.

Riitta