sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Mihail Siskin: Sinun kirjeesi



MIHAIL SISKIN, SINUN KIRJEESI (Pismovnik), 2011, WSOY 2012, suomentanut Vappu Orlov

Mihail Siskin (s. 1961 Moskovassa) on venäläinen kirjailija. Kirjastaan ”Sinun kirjeesi” hän on saanut vuonna 2011 Venäjän suurimman kirjallisuuspalkinnon Bolsaja Kniga. ”. En voi väittää, että olisin saanut lukemalla romaanin haltuuni, en liioin referoiden pysty sitä tyhjentämään, eikä vika ole ainakaan kääntäjässä. Vappu Orlovin suomennos on hyvä. 

Siskiniä on verrattu seuraaviin: Tolstoi, Tsehov, Dostojevski, Bunin, Coetzee, Pamuk, Sokolov ja Bulgakov. (05.02.2016 donnamobilenkirjat.blogspot.fi) ”Sinun Kirjeesi” -romaania on luettu useassa lukupiirissä ja sitä on käsitelty monessa blogissa. Verkossa on ylistäviä kommentteja.
Siskin kirjoittaa venäjäksi, vaikka on asunut Sveitsissä vuodesta 1995. Länsi-Suomi –lehden uutisessa 25.10.2015 (verkossa) Hän sanoo haluavansa kirjoittaa venäjäksi asioista, joista ei voisi Venäjällä kirjoittaa. Suomessa Siskin on vieraillut ainakin Helsinki Lit 2015 –tapahtumassa ja Helsingin kirjamessuilla 2015, ja suomeksi on käännetty ”Sinun kirjeesi” lisäksi ”Neidonhius”. Hän on kritisoinut Venäjän nykyhallintoa. Verkossa on hänen esseensä voitonpäivänä 2015 (”Venäjä on muuttanut keskiaikaants.fi/kulttuuri/kirjat/ 13.10.2012 (Tintti Klapuri).

Kirjan sisällöstä voi lyhyesti kertoa, että päähenkilöitä on kaksi, ja heistä Vladimir (Volodja, Vova) lähetetään vuonna 1900 kahdeksan valtion muodostaman sotilasliittouman joukoissa kukistamaan boksarikapinaa Pohjois-Kiinassa. Lansimaalaisia vastaan kapinoivat boksarit eli yihetuanit olivat aiemmin kesällä hyökänneet länsimaalaisten kimppuun Pekingissä ja Tianjinissa. (Sanan ”yihetuan” merkitys on: ”oikeudenmukaisuuden ja harmonian nyrkki”.)
Alexandra (Sasha, Sashenka) opiskelee lääketiedettä ja pitää praktiikkaa 1900-luvun jälkipuoliskolla luultavasti Neuvostoliitossa.

He siis elävät paitsi erillään toisistaan, myös eri aikaa, ja silti rakkaussuhde on intensiivinen ja uskottava.
Siskin leikkii aikakäsityksellä. Aivan alussa Vladimir viittaa tsaariperheen murhaan, mikä todellisuudessa tapahtui vasta vuonna 1918, ja hän itse on jo kuollut, kun kirjeenvaihdosta on jäljellä kaksi kolmannesta.

Ajan etenemiseen hän viittaa kirjoittamalla esimerkiksi, että kello kahmii aikaa (Alexandran isä, 333), tai että yöt ovat loppumattomia, kun sen sijaan vuodet hölkkäävät (yövuorolainen, 317), mutta, kuten Alexandra lukee lehdestä, ”- - - ajassa on jotakin sotkua. Tapahtumat voivat esiintyä missä järjestyksessä tahansa ja sattua kenelle hyvänsä.” (250) Tarinassa on juoni, mutta aikaa ei mitata, ja kirjailija sekoittaa tapahtumien järjestystä.

Vladimir on sotilas, häntä ympäröi kuolema, mutta hän tappaa ensi kerran kirjan loppupuolella ja silloinkin lopettaakseen kärsivän eläimen. ”Ei minusta oikein ole soturiksi.”(276) Hän referoi kiinalaisia julisteita: ”Yanguizit rikkoivat maailman harmonian, se täytyy palauttaa. Sen vuoksi yanguizit on hävitettävä. Meidät. (---) Meidät on tapettava(---)”(91, 92). (Kiinan kielen länsimaalaista tarkoittavan sanan ”yangguizi” merkitys on ”ulkomaalainen piru”). Sota on Vladimirin kannalta sinnittelyä kurjissa oloissa. Vihollisia ovat ensin kuumuus, veden niukkuus ja hiekkamyrskyt, sitten sateet ja lieju, yleensä kaikki epämukavuudet, mitä leirielämä vieraalla maalla sisältää, sekä kaiken aikaa pelko. Tärkein tavoiteltava voitto on hengissä säilyminen (245-246). Hän kuvaa taistelutapoja: ”Julmuus on täällä aivan mahdotonta. (---) Miehet raaistuvat kun näkevät, mitä heidän tovereilleen tehdään”(155-156).

Vladimir on keskellä sotatoimia esikuntakirjurina, ja hänen kuvauksensa tehtävistään ovat usein sarkastisia, humoristisiakin (64, 90, 93). Hän kertoo kirjoittamastaan voittoisasta sotatoimikertomuksesta, kun Tianjin oli vallattu 800 kaatuneen hinnalla. ”Erityisen iloisia ovat varmaan ne, joista on tullut minun kirjaimiani ja numeroitani.” Eli kaatuneet (275). Vladimir joutuu ponnistelemaan säilyttääkseen ihmisyytensä näkemistään julmuuksista huolimatta. Kirjoittamalla, lukemalla Alexandran kirjeitä ja eläytymällä muistoihinsa, joihin kuuluvat kirjaklassikot, hän sanoo pysyvänsä koossa. Sodan kamaluuteen ei totu lukijakaan, mikä lienee tarkoitus.

Romaani on kirjemuodossa, kummankin kirje vuorotellen, päiväämättömänä, joskus pitkänä kuin novelli. Alexandran kirjeiden alussa on pyöreä täppä, Vladimirilla vastaavasti nelikulmainen. Rakastuneet nuoret ovat yhdessä vietetyn kesän jälkeen joutuneet eroon toisistaan. Kirjeet tuovat lohtua sekä lähettäjälle että saajalle, kulkeutuvatpa ne perille tai eivät, tai jos niitä ei tule, kirjeet voidaan kuvitella?

Alexandra ja Vladimir eivät kommentoi toistensa kirjeitä, mutta kummankin teksteissä on teemoja toisen mainitsemista asioista. Vladimir on kertonut lapsena kuulemansa kuvauksen gondolieerista (123), ja Alexandra toistaa sen kirjeessään (315). Mies sanoo olleensa vastasyntyneenä porkkananvärinen (237), ja Alexandra nimittää häntä Vova-porkkanaiseksi (6, 89). Alexandra kertoo teinitytölle tarinan (321), jonka Vladimir on kertonut omana sukutarinanaan (38-39). Vladimir kirjeisiin tulee ”Pappi Johanneksen valtakunta” (73, 358), jota Alexandra oli kuvaillut lapsuuden iltasatukirjanaan (52), ja Mona Lisa, jonka tämä on maininnut aikaisemmin (5, 322 ). Lopussa Alexandra kertoo, että häntä odottaa joku, joka painaa päänsä hänen polvilleen (358). Vladimirin kirjeessä on ollut sellainen haave (313).

Siskin kertoo tavanomaisista arjen ongelmista eri elämäntilanteissa, ja usein yllättävä uusi tieto tuo mukaan myös komiikkaa. Hän kuvaa hylätyn vaimon osaa, teini-ikäisten kipuilevaa kasvua, uusperheisten vaikeutta hyväksyä uudet perheenjäsenet sekä lapsuudesta jatkuneen ystävyyden päättymistä. Hän antaa kummallekin päähenkilölle tahollaan roolin uusperheessä. Mukana on yliluonnollisia tapahtumia, kaikki realistisesti kerrottuna (351-352, 254).
Romanttinen rakkaus Alexandran ja Vladimirin kirjeissä on sekin lähes myyttistä kirjan muun todellisuuden keskellä. Yhdessä asuvien parien yhdessäolo takkuaa, ja avioparien elämään kuuluvat riidat ja sivusuhteet. Vladimir kertoo äidilleen ottaneensa salaa yhteyttä isäänsä, joka oli jättänyt perheen. (Tämä on vuosien ajan lähettänyt äidille rahaa.) Äiti siihen, ettei tämä ole hänen oikea isänsä (239).
Alexandra kertoo vanhempiensa riidoista. Hän kertoo myös ensi-ihastuksestaan aikuisesta miehestä, joka kohteliaasti torjuu hänen teinirakkautensa. Äiti on neuvonut häntä odottamaan oikeaa rakkautta, sellaista kuin hänen ja Alexandran isän välillä on. Ennen pitkää tyttö huomaa, että ensi-ihastus onkin äidin rakastaja (62, 64). Alexandran isä taas kuolinvuoteellaan pyytelee anteeksi avioliiton aikaista historiaansa toisen naisen kanssa. Vladimirin kuoltua yksin jäänyt Alexandrakaan ei löydä kestävää suhdetta.

Paradoksina sodassa tappamisen rinnalle tulevat siviilielämän merkillisyydet, Aleksandran työ. Alexandra oli luullut, että hän opiskelee auttaakseen luomaan elämää, mutta käykin niin, että elämän lopettamisesta tulee hänelle työtä (252, 314). Hän itse kaipaa lasta, jota ei saanut. KU:n verkkolehden Pentti Straniuksen mukaan (22.8.2010) Neuvostoliitossa ja Venäjällä raskaudenkeskeytystä on yleisesti käytetty ehkäisykeinona, lähes joka toinen raskaus päättyy aborttiin. (Toisaalta kirjassa kahdessakin kohtaa puhutaan synnittömästä sikiämisestä kuin naisten yleisesti pitäisi hävetä seksikäyttäytymistään (239, 320.)

Kerronta etenee nykyhetkessä ja muistoissa, lukijalle käy suurin piirtein selväksi, mitä Alexandralle tapahtuu, ja kuinka ”yanguizit”, Vladimir heidän joukossaan etenevät. Tapahtuu Tianjinin valtaus, mutta todellisuudessa vähän toista vuotta kestänyt sotatoimi Kiinassa tuntuu Vladimirin osalta jatkuvan vuosia. Aika on sotilaan mielestä joko kiitänyt nopeasti tai pysähtynyt, tai siitä on tullut näkymätöntä: sotaanlähdön jälkeen sitä on mennyt ”paljon, hyvin paljon.” (153). Alexandra huomaa vanhenneensa (269), ja siitä päätellen hänen yksinolonsa on jatkunut jo ainakin 15 - 20 vuotta (318 - 319).

”Sinun kirjeesi” on lukuelämyksenä nautittavaa, runollista, ja vaikka sisältö paikoin on lähes siirappista, tunteikkuus ja vastakohtaisuuksien komiikka tasapainottavat toisiaan.

Romaanissa Siskin myös esittänee mielipiteitään. Hän puhuu kirjoitetun sanan tärkeydestä, ja Vladimir pohtii usein sanan ja sanotun merkitystä. ”Sanat ovat tärkeitä siksi, että niiden avulla koettu jää elämään” . (- - -)”Kirjoitus on ainoa viestintäkeino kuolleiden, elävien ja vielä syntymättömien välillä” (189). Kirjassa kansojen välisten vihollisuuksien syy jää hämäräksi, ja siinä on epäluuloa uskontoja (263, 322 - 323), sotimista ja synnyinmaatakin kohtaan (6-7). Kuvaukset lähestyvästä kuolemasta ovat siviilielämässä toisaalta raadollisia, toisaalta kauniita. Sodassa taas kuolema on toiveissa nopea, mutta todellisuudessa raaka ja kauhea.
Kummankin kirjeenkirjoittajan olojen kuvailu lomittain korostaa sodan absurdiutta ja brutaaliutta. Kerran Alexandra kirjoittaa: ”On mahdotonta uskoa, että jossain on sota. Ja on aina ollut. Ja on aina oleva. Ja siellä oikeasti ruhjotaan ja tapetaan ihmisiä.” (83) Muuten hän sotaan mitenkään viittaamatta kertoo arjestaan eikä kommentoi niitä oloja, joissa Vladimir elää. Media välittää meillekin jatkuvasti tietoa eri puolilla maailmaa meneillään olevista konflikteista, joissa sotilaat ja siviilit kärsivät ja vastapuolen ihmisarvo kyseenalaistetaan, ilman että se vaikuttaa omaan arkeemme ja ilman että voimme tehdä mitään asian hyväksi.

Siskin valottaa myös suhtautumista erilaisuuteen. Esimerkiksi Charles Beaudelaire (1821 – 1867) kirjoitti runossaan ”Sokeat” (suom. V. A. Koskenniemi) muun muassa: ”Oi katso, sieluni mun, kauheat he ovat nähdä, melkein naurettavat, kuin unen vallassa he kulkevat ja tyhjin silmin ilmaan tuijottavat. (- - - )”
Vladimirin isäpuoli on sokea (78-79). Se lisää hänen vastenmielisyyttään poikapuolen silmissä. Näkövammainen puolestaan joutuu kuuntelemaan näkevien surkuttelua. Näiden mukaan hänen elämänsä on vähemmän arvokasta kuin näkevien, ellei arvotonta vallan: ”Olisi parempi olla kokonaan elämättä kuin elää noin!” Tämä saa isäpuolen toisaalta raivostumaan (218), toisaalta suhtautumaan huvittuneesti ennakkoasenteisiin. Vladimir joutuu vähitellen myöntämään, että toisin kuin hän itse murrosiän myllerryksessä, Pavel Antonovits (jota hän nimittää vain ”sokeaksi”) elää hyväntuulisena täyttä elämää (185).

Hienointa kirjassa on sen ”yleispätevyys”. Niin monet asiat joista on puhe, ovat kuin tavanomaista ihmiselämää, sekä sodassa että rauhassa.
Vladimir on suhtautunut ärtyneesti puheeseen tuonpuoleisesta elämästä. Kun hänestä itsestään tulee vainaja, hän muuttuu aineettomaksi monumentiksi. Alexandra: ”Kaksi päivää makasin nousematta sängystä. Miksi olisin noussut? Kaikki muuttui jääksi. Niin sielu kuin jalatkin.”
Vladimirin äiti: ”Olisipa arkku, olisipa hauta, mutta kun ei ole mitään – pelkkä paperi.” (94)

Kirjeiden vuo rakastavaisten välillä kuitenkin jatkuu. Eikö Alexandra vain päästä irti? Hänen kirjeensä sivuilla 150-307 ovat päiväkirjamaisia, ilman vastaanottajan puhuttelua. Hän kertoo niillä pettymyksistä ihmissuhteissa, kuolemista ja lapsipuolen tapaturmasta.

Sivulta 313 lähtien kirjeiden alussa on taas helliä sanoja vastaanottajalle. Kirjan lopulla kertomukseen tulee mukaan myös käytännön tekoina osoitettu rakkaus. Kuolema aineellistuu Alexandralle äidin ja isän saattohoitona, ja hän huolehtii vanhemmista näiden elämän viime viikkoina. Lopulta, lumesta muovailemansa tyttö seuranaan Alexandra lähestyy omaa kuolemaansa. 
Runollisimmat sivut ovat kirjan lopussa. Molemmat rakastavaiset odottavat kohtaavansa toisensa (358-362).

22.4.2016 Riitta

perjantai 30. syyskuuta 2016

Routavuosi / Juha Seppälä




Talvella 2015/16  luettiin Juha Seppälän Routavuosi (2004).

Kirjan aikajänne on 1904 - 2004. Aikatasot sekottuvat minäkertojan mielessä.
Teos on historiallinen romaani joka rinnastaa 1900-luvun ja 2000-luvun alun .
Venäläistäminen vertautuu EU:n lonkeroihin.

Ikuinen opiskelija Kaarle menee liian syvälle aiheeseensa. Hän tutkii 1900-luvun alun sortovuosia  ja samaistuu Schaumanin aikalaiseen Eric-nimiseen kansalaisaktivistiin.

Teos on äärimmäisen taitava mutta laittaa lukijan tarkkaavuuden lujille.

Hanna Laitinen teki teoksesta gradun: Historian ja nykyisyyden rakentuminen Juha Seppälän romaanissa Routavuosi.

"Tutkielmassa käsitellään historian ja nykyisyyden rakentumista Juha Seppälän romaanissa Routavuosi (2004). Tutkimuskohteena olevassa teoksessa kuvataan suomalaista yhteiskuntaa kahtena eri aikana, 1900-lvun alussa ja 2000-luvun alussa usean minäkertojan kerronnan kautta. Romaanin keskeisiä teemoja ovat politiikkaan, poliittiseen terrorismiin, valtaan ja kansaan liittyvät kysymykset sekä historian kerronnallisuus. "

"Keskeisin tutkimustulos on, että Seppälän Routavuodessa romaanin kerronnan rakenne tukee temaattista sisältöä ja rakentaa analogista asetelmaa 1900-luvun alun ja 2000-luvun alun tarinoiden välille. Nimeämättömissä luvuissa sekoittuvat toisiinsa kahden eri aikakauden henkilöhahmon todellisuudet ja ajatukset niin, että tulkintatavasta riippuen äänessä voi nähdä olevan joko kahden eri minäkertojan tai kertojan, jonka äänessä sulautuvat toisiinsa kaksi eri henkilöhahmoa ja aikakautta. Kerronnan hierarkkisten tasojen ylittyminen metalepsiksessa sekoittaa toisiinsa eri maailmat ja aikatasot ja on samalla yksi keskeisimmistä kerronnallisista keinoista, jotka tuovat romaaniin metafiktiivisiä piirteitä. Tapa, jolla kerronnassa viitataan ironiseen sävyyn kerrontatapahtumaan, kertojan rooliin romaanissa ja historiantutkimuksen lähteisiin nostaa esiin niin fiktion kuin historiankirjoituksenkin rakennetun luonteen"

Siteeraukset Hanna Laitisen gradusta


. Timo