Eduardo Mendoza: Ihmeiden kaupunki

Lukupiiri 8.5.2015.

Eduardo Mendoza: Ihmeiden kaupunki. - Alkuteos: La ciudad de los prodigious, 1986, suomennos Matti Brotherus, 1989. Tammen keltainen kirjasto.

Joan Ramon Resina on Iberian ja latinalaisen Amerikan kulttuurin ja vertailevan kirjallisuuden professori Stanfordin yliopistossa. Ihmeiden kaupunki –romaanista on verkossa luettavissa hänen artikkelinsa: Money, Desire and History in Eduardo Mendoza’s City of Marvel : Vol. 109, No. 5 (Oct., 1994), 951-968, julkaisija: Modern Language Association.

Edgar Illas Indiana Universitystä on kirjoittanut romaanista kirjoituksessaan The Great Novel of Barcelona (The Colorado Reviews of Hispanic Studies /Vol. 6, Fall 2008, 167-182).

Näissä ärtikkeleissa ovat keskeisesti esillä romaanin viittaukset politiikkaan, kulttuurisen vainon historiaan sekä Barcelonan ja koko Katalonian vaikeaan asemaan Espanjan osana.

Myös Marjut Tavast, joka on lyhyesti viitannut romaaniin artikkelissaan Politiikkaa ja kirjallisuutta Kataloniassa, käsittelee samaa aihetta.

Kulttuurivihkot 4-5/2006. ( www.kulttuurivihkot.fi )

Ihmeiden kaupunki kertoo Barcelonasta maailmannäyttelyn 1888 ajoista toiseen maailmannäyttelyyn 1929 saakka. 

Kaupunki on romaanin päätoimijoita, ja sitä kuvaillaan usein suhteessa Madridiin. Suhde on vaikea ja ahdistavien muistojen rasittama. 

Toinen yhtä tärkeä on raha, kuten Joan Ramon Resina toteaa. 

Päähenkilö on Onofre Bouvila, joka saapuu kaupunkiin 1887 rahattomana Katalonian maaseudulta noin 13-vuotiaana, yksinään. Hän haluaa tulla rikkaaksi eikä aio palata koskaan. Onofren isä on taivaanrannanmaalari, huijari ja luuseri, joka lupailee vaimolleen ja pojalleen paljon, mutta pystyy antamaan vain unelmia.
Lähtiessään Barcelonaan Onofre on selittänyt menevänsä ansaitsemaan rahat isänsä velkojille. Myöhemmin poika jalostaa isään kohdistuneen katkeruutensa selittämällä itselleen, että isä on sankari sekä olosuhteiden ja petosten uhri. Tämä antaa oikeuden ”hakea hyvitystä, ottaa ilman tunnonvaivoja kaikki mikä oikeuden nimissä oli hänen.” Onofre saavuttaa hyväksyntää ympäristössä, jossa toimii, ja hän saa avukseen luotettavia ystäviä. Näistä Efrén Castells on elinikäinen. Onofre tarvitsee häntä, koska hän on isokokoinen vahva mies, jolla on fyysistä voimaa ja mieltymystä väkivaltaan.

Onofre Bouvila aloittaa pienillä liiketoimilla ja laajentaa varkauksiin.

Vuonna  1888 hänet kaapataan alamaailman piireihin. Vuoden kuluessa, todettuaan henkensä uhatuksi hän järjestää ensimmäisen murhan. Tämän jälkeen kaikki pidäkkeet ovat poissa.

Onofren häikäilemättömyyden tukena ovat älykkyys, hyvä muisti, joustavuus ja sosiaalinen lahjakkuus. Hän manipuloi taitavasti muiden tahtoa.
Barcelonan rakentamisbuumista alkavat vuonna 1897 suuret liiketoimet. Alkupääoman Onofre saa hankkimalla kiinnelainan vanhempiensa maatilaa vastaan. ”En aio antaa teille rahaa”, hän sanoo köyhille vanhemmilleen. (s. 187). 

Hän ostaa ja myy, ”siinä koko filosofia”, ja kahdessa vuodessa hän on upporikas.
Hän organisoi alamaailman jengien välisen sodan, jossa vastapuoli tuhotaan ja myös omia kuolee. Likaamatta itse käsiään Onofre järjestää myöhemminkin murhan, milloin joku on vakavasti hänen tavoitteidensa tiellä. Myös uskollisen ystävän henki saa mennä, jos asiat Onofren mielestä sitä vaativat. Kuolonuhreja tuottavat niin liiketoimet (anastukset) kuin pöhkö rakastuminenkin.
Hän taivuttaa jopa heikkohermoisen transvestiitin, täysihoitolanpitäjä Braulion palkkamurhaajaksi. Onofre itse ”kelluu tapahtumien läpi kuin korkki”, kuten Timo luonnehtii.

Herra Braulio taipuu Onofren tahtoon, vaikka ymmärtää, että ihmiset ovat tälle vain välineitä. Tuskaisesti ja aiheellisesti peläten rakastetun menettämistä hän sanoo Onofrelle: ”Olet lavastanut tämän farssin siksi että olet paha, sen takia, ettei ole ihmistä tai asiaa jota et olisi valmis uhraamaan saadaksesi mitä haluat.” (s. 237)
Pyrkyrin luonnekuva olisi liian karrikoitu, jollei Onofre jossakin välissä pysähtyisi pohtimaan, olisiko voinut toimia toisin. Tosin hän pian havahtuu ja torjuu moiset haihattelut. Onofrea inhimillistää myös ensirakkaus, ihastuminen erikoiseen, ulkonäöltään ja käytökseltään kulmikkaaseen ikätoveriin Delfinaan. Hän ei kuitenkaan osaa enempää kuin päättää raiskata tämän, tavallaan vaihtokauppana Delfinan isän lunnaista. Kun he keski-iän kynnyksellä tapaavat uudelleen, Onofre pitää Delfinan elämän varrella kokemia kärsimyksiä pitkästyttävinä, mutta tekee oivalluksen.

Hän tajuaa naisen surumielisten kasvojen kaupallisen arvon ja alkaa käyttää niitä tuottoisasti elokuvayrityksessään.

Menestyksekkään pyrkyrin rajat osoitetaan teoksessa siten, että Onofren rahat kelpaavat, kun suuri spektaakkeli järjestetään, mutta juhlan kunniapaikoille hän ei pääse. Hänen sivistyksensä pinnallisuus esitellään komean kartanon restaurointihankkeessa. Kartanon historia ei häntä kiinnosta. Vuonna 1929 toisen maailmannäyttelyn aikaan Onofre on köyhälistölle samastumisen kohde, hänen menestyksensä herättää ihailua.

Edgar Illasin mukaan hänen nousunsa köyhästä alamaailmasta vaurauteen ja valtaan vastaa kaupungin sosioekonomista dynamiikkaa siinä mielessä, että kaupungin tuottama ’voitto’ alkaa siirtotyöläisten työn hyväksikäytöstä ja päättyy maailmannäyttelyjen yltäkylläiseen spektaakkeliin. Illas luonnehtii sitä myös vastaiskuksi keskusvallan ja Barcelonan opportunistisen porvariston tekemälle sopimukselle, joka takaa porvaristolle hallitsevan luokka-aseman.
Romaanin mukaan hallitus käsitteli vastahakoisesti Katalonian sisäistä ongelmaa. ”--- se lähetti ruhtinaskuntaan sotilaspukuisia ihmissyöjiä, jotka osasivat vain pistimien kieltä ja luulivat voivansa määrätä rauhan teloittamalla puolet ihmiskunnasta.”(s. 170)

Mendoza kuvaa korruption, rikollisuuden ja rikastumismahdollisuuksien viidakkoa silloisessa puolen miljoonan asukkaan nopeasti kasvavassa kaupungissa. Resina ja Illas vertaavat romaanin maailmannäyttelyjä rakentaneiden työläisten oloja 1980-luvulla Espanjaan tulleiden siirtotyöläisten oloihin. 

Romaani ilmestyi 1986, ja samana vuonna Barcelona valittiin vuoden 1992 kesäolympialaisten pitopaikaksi. Valinta osui Kansainvälisen olympiakomitean silloisen puheenjohtajan kotikaupunkiin, ja sitä oli edeltänyt ahkera lobbaus kuten maailmannäyttelyjäkin. Siirtotyöläisten avulla rakennettiin tulevien olympialaistenkin kulisseja.

Vuonna 1929 Onofre Bouvila on noin 55-vuotias. Hän on saavuttanut kaiken mitä on halunnut, ja moni lähipiirin ihmisistä on jo kuollut.

Perhe-elämä on epäkiinnostavaa. Hän on ihastunut María Belltalliin, joka on Onofrelle tehdyn lentolaitteen, eräänlaisen helikopterin suunnittelijan tytär. Onofre pakottaa kauhistuneen 22-vuotiaan Marían mukaansa helikopteriin. Onofren poistumisen näyttämöltä maailmannäyttelyn arvovaltaisen avajaisyleisön silmien edessä voi tulkita teatraaliseksi itsemurhaksi tai ennalta arvattavaksi onnettomuudeksi, tai sitten se on arvoitus, jonka tarkoitus on ruokkia huhuja Onofresta edelleen elossa, tuntemattomassa paikassa.

Eduardo Mendoza on taitava kirjoittaja, tarinoiden kertoja, huomioiden tekijä ja parodioija (esimerkiksi tarina Quo Vadis? –elokuvan kopiosta ja Mata Harista sivuilla 298-300, Delfinan luento anarkismista sivuilla

169-170 tai kuvaus pöytäkeskustelusta sivuilla 266-267). 

Mendoza kirjoittaa ironisesti oikeussaliyhteisöstä, johon yllättäen tulee alamaailman rikollisia menestyksellisesti avustava lakimies: ”Laki tarjosi reilusti takeita ja kiertoteitä, koska tarkoitus oli, ettei rahvas käyttäisi niitä hyväkseen.” (s. 125) Hän kuvaa työläisten oloja

ja tukahdutettua luokkataistelua paitsi komiikan sävyttämästi ( s.

86-87),
myös riipaisevasti: tehdastyöläiset kantavat nukkuvia pieniä lapsiaan, lapsityöläisiä tehtaan portille saakka, jotta nämä saisivat nukkua hiukan pitempään (s. 94).
Mendoza kirjoittaa hauskasti, joskin huumorina pidettävän tekstin kohderyhmät paikoin sukupuolittuvat, tai ehkä vain kulttuurierojen vuoksi huumoria ei aina osaa pitää huumorina.

Lapsia ja naisia kohdellaan usein huonosti, eivätkä nämä sitä vastusta.

On myös vaimo, joka nöyryyttää miestään, ja mies on silloin naurettava ja säälittävä. Naisten arvoituksellista käyttäytymistä rakastajattarina kommentoi Efrén Castells: ”Kaipa he haluavat kärsiä, luulisin. Jos haluat että nainen suojelee sinua, pahoinpitele häntä ja petä häntä; parempaa keinoa ei ole.” (s. 92)
Seuraavakin kerrotaan varsin huolettomasti (s. 285): ”Raajarikon nuorin tytär itki keittiössä. Yön aikana hänen oli täytynyt alistua neljästi markiisin turmeltuneisiin vaatimuksiin ja yhdeksän kertaa Efrén Castellsin jättimäisiin hyökkäyksiin. Se oli aiheuttanut hänelle lievää verenvuotoa ja kovia kipuja; vanhimman sisaren oli täytynyt jättää piano ja tuurata häntä alkovissa.”

Teoksen ilmaisuvoima ja kuvailun osuvuus herättävät ihailua, ja suomennosta on helppo lukea.

Alussa mainittujen artikkelien lähestymistavasta saa hiukan selitystä siihen, että lukijalle voi silti kehittyä torjuva asenne Ihmeiden kaupunkia kohtaan.
 Keskivertopohjoismaalaiselle lukijalle syntyy niukasti omia oivalluksia siksi, että suppeat tiedot Katalonian historiasta ja nykyisyydestä eivät riitä avaamaan tyydyttävästi teoksen sanomaa.
Lienee tarkoituksenmukaista esitelläkin kirja ensisijaisesti veijariromaanina, kuten Kirjasampo on tehnyt ( www.kirjasampo.fi ) ja Illasin mukaan myös moni espanjalainen kommentaattori.

Kirja on laaja, 412 sivua, ja tarinan etenemisen kannalta tärkeitä yksityiskohtia on ripoteltu sinne tänne.

Mendoza punoo aukollisesti kertomiaan tapahtumia kokonaisuudeksi lyhyiden faktan ja fiktion sekaisten historiaselitysten sekä takaumien avulla. Illas ihmettelee, kuinka kirjasta, joka suhtautuu niin nuivasti Nyky-Bacelonaan saattoi tulla heti best-seller, vai jättikö sen suuri suosio kriittisyyden katveeseensa, niin että Ihmeiden kaupungista tuli itse asiassa kaupungin mainos?
Kirja valtasi uuden alueen, se pääsi anglo-amerikkalaiseen turistikaanoniin. Matkaopas Lonely Planet nimesi sen viiden tärkeimmän sellaisen teoksen joukkoon, jotka auttavat ymmärtämään Barcelonaa.

Eduardo Mendoza (Eduardo Mendoza Garriga) on syntynyt 11.1.1943 Barcelonassa. Hän opiskeli 1960-luvun alkupuolella oikeustieteitä ja asui vuosina 1973–1982 New Yorkissa, jossa hän toimi Yhdistyneiden kansakuntien tulkkina.

Ensimmäinen romaani ilmestyi 1975. Mendoza on tuottelias, verkossa mainitaan 14 espanjankielistä romaania. Vuonna 1990 ilmestyi hänen ensimmäinen katalaaninkielinen teoksensa Restauració.

Vuonna 2010 hän sai Premio Planeta -kirjallisuuspalkinnon ja 2013 Euroopan kirjallisuuspalkinnon kaunokirjallisuussarjassa romaanista Riña de gatos. Madrid, 1936 (Kissatappelu – Madrid 1936).

Mendozan teoksista on suomennettu Ihmeiden kaupunki (La ciudad de los prodigios), 1986, suom. Matti Brotherus, 1989, Tulvan vuosi (El Año del Diliuvio), 1992, suom. Tarja Härkönen 1999 ja Kissatappelu – Madrid 1936 (Riña des gatos, Madrid 1936), 2010, suom. Matti Brotherus, 2012.

Riitta

Sudenmorsian / Aino Kallas

Tammikuun 2015 kirjana luettettiin Aino Kallaksen Sudenmorsian (1928).

Lukupiiri 15.1.2015
Aino Kallas (1878-1956): Sudenmorsian. Hiidenmaalainen tarina. 1928.
’Sudenmorsian’-kirjaa mainostetaan vuonna 2007 Otavan Keskiyön kirjasto –sarjassa  julkaistussa erillisniteessä: ”Aino Kallaksen (1878-1956) vuonna 1928 ilmestynyt villin arkaainen mestariteos on säilyttänyt harvinaisen lumovoimansa.”
Aino Kallas itse nimitti teosta proosaballadiksi. Kirjailija sijoitti tarinan Hiidenmaalle, jossa hän kesällä 1928 romaania työstäessään asui, ja hän nimesi tapahtumapaikat saaren paikannimien mukaan. Vuosi on 1650, ja alussa on tavallinen nuoripari, lempeä, sävyisä ja siveä Aalo-vaimo, kelpo aviomies metsävahti Priidik ja pian myös lapsi.  Väistämätöntä onnettomuutta ennustetaan paholaisen merkeillä. Keväällä sudenajoyleisön joukossa ollessaan Aalo kuulee kahdesti suden kutsun suolle susien joukkoon. Kutsu alkaa häntä vaivata. Se saa ensin hänet vienosti kaipaamaan susia, kunnes hän juhannuksena kuulee kutsun vielä kerran, nyt käskynä. Vaihtoehtoa ei ole, Aalon oli pakko totella sisäistä kaipuutaan, liittyä suolla susilaumaan, muuttua sudeksi ja riemuita sutena olosta. Kuoleman uhallakin se tuntuu hänestä luontaiselta ja oikealta. Uskonopin merkityksessä hän on silloin hylännyt Kristuksen ja siirtynyt Saatanan omaksi. Joitakin aikoja hän kuitenkin palaa aina aamun koittaessa kotiinsa ja on päivisin yhtä hyvä vaimo ja äiti kuin ennenkin. Hiidenmaan petovitsauksen pahetessa asukkaiden pelko ja viha susia kohtaan kasvaa, ja kun ajan myötä Aalon kaksoiselämä paljastuu, pääsyyllinen on löytynyt. Arvellaan, että kaikki raadellut kotieläimet ovat Aalon työtä. Lynkkausmieliala kasvaa, ja ihmissusi-draama päättyy kohtalokkaasti.

Kirja on lyhyt ja kompakti. Aino Kallas ei ota kantaa siihen, mikä on mahdollista, vaan hän lähettää lukijan vuosisatain taakse vahvan uskonnollisuuden ja noitavainojen ympäristöön. Se tapahtuu kekseliäästi kirjan omaperäisellä vanhahtavalla kielellä, joka antaa huumorillekin hiukan tilaa tässä totisessa kertomuksessa. Kirjailija häivyttää sillä myös itsensä. Kertojana on jokin oppinut henkilö, joka itse uskoo tarinan totuudellisuuteen, häntä ei nimetä.
Romaani sisältää hylkimistä ja toiseutta, rakkaudellisia arkitekoja sekä suuria tunteita: pelkoa, epäluuloja, vihaa ja eroottista latausta. Kallas oli käyttänyt vanhahtavaa kieltä ainakin kahdessa aikaisemmassa teoksessaan, mutta erityisesti ’Sudenmorsiamessa’ se tuntuu soljuvan täysin vaivattomasti ja innoittuneesti tarinan kertomisen mukana.
Kallaksen tuotanto ei ole päässyt unohtumaan. Otava on julkaissut Aino Kallaksen Valittuja teoksia 1930-luvulta lähtien. Ne ilmestyivät monena painoksena 1950-luvulla ja uudelleen vuonna 1970. Vuonna 2008 ne julkaistiin jälleen. ’Surmaavan Eros’ (sisältää teokset ’Barbara von Tisenhusen’, 1923,’ Reigin pappi’, 1926 ja ’Sudenmorsian’, 1928)  ilmestyi myös 1995, ja vuonna 2003 Otava julkaisi uuden erillispainoksen ’Sudenmorsiamesta’ sekä sidottuna että pokkarina.  1944 – 1957 julkaistiin monta nidettä Kallaksen muistelmia vuosilta 1922 - 1956. Päiväkirjat vuosilta 1897- 1931 julkaistiin viitenä osana vuosina 1952-1956.
Kirjailijan ja tämän ystävättären sekä sisarpuolen  välistä kirjeenvaihtoa vuosilta 1889-1913 ja 1914-1955  ( kahtena osana) julkaistiin vuosina 1988 ja 1989: ’Kolme naista, kolme kohtaloa. Aino Kallaksen kirjeenvaihtoa Ilona Jalavan ja Helmi Krohnin kanssa’. 2008 julkaistiin Aino Kallaksen ja Anna-Maria Tallgrenin kirjeitä: ’Elämisen taiteesta. Aino Kallaksen ja Anna-Maria Tallgrenin kirjeenvaihtoa kolmelta vuosikymmeneltä’.. Kallaksen kirjoilla näyttää olevan kysyntää. Suomalaisen kirjakaupan verkkokaupan mainoksen mukaan hänen koko tuotantonsa on saatavissa sieltä, ja monipuolinen Kallas –tarjonta on myös www.finlandiakirja.fi – divarikirjakaupalla. Keräilijä Soile Holstikon Aino Kallas -kirjakokoelma kävi näyttelyvierailulla Helsingissä syksyllä 2014, ja sillä voi olla osuutensa tämänhetkiseen suosioon.

Tutkimustietoakin Aino Kallaksesta on olemassa. Kai Laitinen valottaa väitöskirjassaan (1973) Kallaksen elämän ja tuotannon vuosia 1897-1921  ja jatkotutkimuksessaan (1995) vuosia 1922-1956. YLEn Elävässä arkistossa on kuultavissa Aino Kallas-aiheinen Kai Laitisen haastattelu, 1995, haastattelija Jukka Lindfors. Vuonna 2009 ilmestyi   ’Aino Kallas. Tulkintoja elämästä ja tuotannosta’ toimittajinaan Maarit Leskelä-Kärki, Kukku Melkas ja Ritva Hapuli. Vuonna 2012 valmistui Silja Vuorikurun väitöskirja ’Kauneudentemppelin ovella. Aino Kallaksen tuotanto ja raamatullinen subteksti’. Kirjoittajansa mukaan se on ensimmäinen tekstilähtöinen tutkimus Kallaksen tuotannosta, kun aikaisempi tutkimus on ollut taustalähtöisesti tai biografisesti orientoitunutta. ’Sudenmorsian’ sisältyy väitöskirjassa keskeiseen tutkimusaineistoon. Näkökulmia siihen, mistä aineksista kirja on syntynyt, on siis saatavana useita.
Koska en ehtinyt perehtyä tutkimuskirjallisuuteen vaan päiväkirjoihin vain, tyydyn itse vanhaan väitteeseen, jonka mukaan ’Sudenmorsiamen’ on katsottu syntyneen Aino Kallaksen ja Eino Leinon välisen romanssin (1916-1919) innoittamana. Se on uudemmassa tutkimuksessa kyseenalaistettu. On katsottu, että romaani on ’uuden naisen’ tai naistaiteilijan näkökulma. Ajatukseni voivat muuttua, kunhan perehdyn Kallas-tutkimuksiin ja kirjeisiin.
Ainakaan 1920-luvun alkupuolen päiväkirjamerkinnöissä Kallaksen sydän ei vielä sykkinyt naisasialiikkeelle, eikä hänen omissa työskentelyoloissaan toisaalta ollut valittamista. Kun hän katsoi aiheen kypsyneen toteutuksen asteelle, hän kyllä osasi ottaa haltuunsa kirjoittamiseen tarvittavan ajan ja tilan ja eristäytyä tekemään työtä muiden häiritsemättä. Taiteellinen kutsumus sen sijaan velvoitti Aino Kallasta, ja oman luomisvoiman ensisijaisuus sysäsi usein sivuun muut velvoitteet. Toisinaan tuskitellessaan ’oikean elämän’ puutetta hän ei kyennyt kirjoittamaan ja kärsi siitä. Vuonna 1916 hän on päiväkirjassaan elänyt väkevässä rakkauselämyksen kaipuussa, toivoen haltioitumistilaa, jossa saavuttaisi luomisvireen.
Eino Leino -rakkaus vuoden 1916 lopulla näyttää tulleen täsmäosumana. Kallas ihaili Leinon tuotantoa ja tämän keskustelutaitoa, ja olihan Eino Leino merkkihenkilö. Suhdetta ei kannata suoraan rinnastaa nykyaikaisiin seksisuhteisiin, siihen kuului teitittelykin syyskuuhun 1917 saakka, mutta joka tapauksessa uuden rakkauden onni sokaisi Aino Kallaksen. Hän antoi estoitta aihetta pahansuopiin puheisiin esiintymällä julkisesti Helsingissä Eino Leinon daamina. Kun tieto romanssista tavoitti Oskar Kallaksen syyskuussa 1917, se oli musertaa tämän. Joulukuussa 1918 Oskar Kallas nimitettiin suurlähettilääksi asemapaikkanaan Helsinki, mikä teki kirjailijoiden suhteesta entistä epäsuotavamman ja myös hankalamman ylläpitää, sillä siihen kohdistui omaisten painostusta. Suhde päättyi vuonna 1919,  Aino Kallaksen taholta tosin ilmeisen vastentahtoisesti. Joulukuussa 1919 hän kirjoitti päiväkirjaansa, ettei ole koskaan tuntenut rakkauttaan Eino Leinoon rikkomukseksi.  Leino kuoli 1926.

Sigmund Freudin näkemykset ihmisen yliminästä ja niistä mielen tiedostamattomista kerrostumista vietteineen ja haluineen, joita yliminä pitää kurissa, olivat 1920-luvun sivistyneistölle tuttuja. Tarina ihmisen metamorfoosista sudeksi ja takaisin ihmiseksi on vähintään yleiseurooppalainen. Sana on englanniksi werewolf, saksaksi Werwolf, ruotsiksi varulf ja viroksi libahunt. Suomessa, Karjalassa ja Inkerissä ihmissutta on sanottu vironsudeksi. Virossa ihmissuden katsotaan tulleen Latviasta tai Venäjältä ja Ruotsissa Suomesta. Myyttiä on kerrottu viihteeksi monena variaationa eri aikoina, mutta keskiajan lopulla ja uuden ajan alussa ihmissusi herätti myös aitoa pelkoa. Se yhdistettiin noituuteen ja paholaisen töihin. Virossa ehdittiin käydä ihmissusiepäilyistä kymmeniä noitaoikeudenkäyntejä, ja Kai Laitisen mukaan Aino Kallas perehtyi sekä tarinoihin että oikeudenkäyntitietoihin ennen kuin alkoi kirjoittaa romaania. Eläytymistä myytteihin lie edistänyt maalaiselämän havainnoinnin mahdollistava työympäristö. Viron saaret olivat siksi vanhakantaisia, että siellä jopa käytettiin 1900-luvun alussa vielä kansanpukua.

Aino Kallaksen kirjallisessa kehityksessä ’Sudenmorsian’ oli syvällä hänen myyttisessä,  abstrahoivassa tuotantovaiheessaan. Hänen kirjallisuuskriisinsä on ajoitettu vuosiin 1908-1912. Kallas oli jo vuoden 1908 lopussa todennut tulleensa realistisen kuvauksen tienpäähän: ”Sen sijaan että ennen silmäni kiintyi kaikkeen ulkonaiseen, kiintyy nyt vaistoni, aavistukseni kaikkeen sisäiseen. Minun rikas sisäinen maailmani vaatii ilmaisumuotoa - - - en voi enää kirjoittaa riviäkään, joka ei olisi elettyä jossakin merkityksessä.” Kallas on itse korostanut Leino-suhteen suomia  virikkeitä  ja sen uutta voimaa antavaa vaikutusta taiteeseensa. Helmikuun lopussa 1929 hän kirjoittaa päiväkirjaansa mainitsematta Leinoa nimeltä: ”Kaikki, mikä hänessä oli luovaa, jumalallista, henkeä, hänen daimoninsa, on luonani. Kuulen hänet: hän tahtoo elää, päästä haudastaan, elää minun kauttani vielä kerran.” 
Kuvauksesta Aalon ensimmäisestä yöstä sudenhahmoisena  sekä siitä, että kirjailija panee Aalon tulemaan myöhemmin raskaaksi miehestään Priidikistä, saa todella kiusauksen analogioihin. Aalon sudeksi muuttuminen oli yhtä pakonomaista ja vaihtoehdotonta kuin Aino Kallaksen oma rakastuminen Eino Leinoon.   Suhde puolisoon oli fyysinen, mutta suhde Metsänhenkeen ei ollut tästä maailmasta? Se oli korkeasti henkistä, ellei suorastaan jumalallista, vaikkakin noitaopillisesti Saatanasta. Rakkaus Eino Leinoon oli yhtä ylimaallinen kuin Aalon ja Metsänhengen sulautumisen toisiinsa.  (Eikä sekään saanut ymmärtämystä osakseen.)
Sudenmorsian päättyy lukuun, jossa Priidik katuu sitä, että on hylännyt verenhimoisten kyläläisten käsiin vaimonsa ja vastasyntyneen, joka ehkä sittenkin oli hänen. Priidik tekee viimeisen rakkaudenteon  vaimolleen, kun tämän ihmishahmo on jo kuollut, mutta noitahahmo vielä juoksee sutena. Priidik  ampuu hopealuodilla  Susi-Aalon, ja hän polttaa kuolleen suden, vapauttaen siten Aalon hengen taivaalle. Priidikin katumuksessa samoin kuin ’Reigin papin’ viimeisen luvun lopussa on petetyn uskollisen puolison seestynyttä anteeksiantoa. Kallasten omassa avioliitossa seesteinen unohdus oli ehkä kirjailijan toive, mutta ainakin toistaiseksi se jäi toiveeksi. Eino Leino oli voittamaton vainajanakin, eikä puolison kärsimys hylätyksi tulemista tuntunut laantuvan. Aino Kallas myönsi: ”Tapoin hänessä ilon, sen tiedän.”                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                       
Aino Kallas kirjoitti ’Sudenmorsiamen’ kesällä 1928 vapaana suurlähettiläänpuolison velvollisuuksista kesäpaikassaan Hiidenmaan Kassarissa. Työhönsä muilta sulkeutuen hän alkoi kirjoittaa 13. kesäkuuta. Hän puhui vain kotiapulaisen kanssa eikä lukenut kirjoja, lukuun ottamatta niitä, joita tarvitsi työssään: Raamattua ja Brehmin ’Tierlebeniä’. Hän söi yksinkertaisesti, harrasti harkitusti liikuntaa ja kirjoitti. Kesän kuluessa nuorin lapsista pääsi ripille, vanhin meni naimisiin, ja kirjailija itse täytti 50 vuotta. Kirjoittaminen jatkui Kassarissa 15.8. saakka. Viimeistään 21.8. kirjailija oli Helsingissä hotelli Hospizissa jatkamassa työtään. Syyskuun alussa hän ratkoi romaanin viimeisen luvun ongelmakohtia, ja  6.9. hän katsoi saaneensa teoksen valmiiksi. Hän oli silloin käyttänyt työhön 57 päivää. 11.9. teos vaati viimeistelyä, ja 18.9 Aino Kallas päätti viedä kirjansa painoon.  Vielä tuli mutkia matkaan, ja lokakuun puolimaissa hän käytti viikon kirjan muokkaamiseen, pyyhki pois, leikkasi ja muutti tekstiä: ”Hirveä kamppailu. Mutta voitin.” 5.12.1928 Kallas sai tiedon ’Sudenmorsiamen’ ilmestymisestä, ja 18.12. hän luki Lauri Viljasen suopean arvostelun kirjasta. Sen luettuaan hän ajatteli nöyrästi kykyjensä vähäistä riippuvuutta hänestä itsestään: hänhän vain odotti, kunnes häntä itseään suurempi voima täyttää hänet, ja hän pystyy luomaan.

On syytä mainita Aino Kallaksen toiminta Viron tasavallan Lontoon suurlähetystössä vuosina 1922-1934. Lontoon ohessa Oskar Kallaksella oli asemapaikka myös Hollannissa. Aino Kallas oli edustava, kielitaitoinen ja ahkera suurlähettilään puoliso. Hän teki parhaansa mukaan tunnetuksi Viron tasavaltaa ja sen kulttuuria. Tyhjästä aloittaen Kallakset loivat vähitellen laajan tuttavaverkoston. Aino Kallas sai suhteillaan myös itselleen esitelmäkiertueita ja niiden kautta melko laajan kuuntelevan yleisön. Radiossakin hän esiintyi melko pian sen lähetysten alettua.
Pr-toiminta hyödytti Aino Kallaksen kirjallista uraa, hän löysi kustantajan monen teoksensa englanninkieliselle käännökselle, ja tunnettuus Lontoossa auttoi löytämään lukijoita muistakin kielikunnista. ’Sudenmorsiamesta’ tuli 1928 täydentävä osa ’Eros the Slayer’ –teosta.  Saavutettuaan menestystä Aino Kallas analysoi onnistumisen syitä:  tärkein niistä oli asema diplomaatin puolisona, toiseksi tärkein edullinen ulkomuoto ja vasta kolmantena omat taidot. Kallas teki myös pr-matkan Yhdysvaltoihin 1926. Tarmokkaana ja yritteliäänä hän onnistui sielläkin. Kallas katsoi tulleensa Suomessa tunnustetuksi kirjailijaksi vasta Lontoon kautta. Hän oli hakenut Kordelinin apurahaa vuosi vuoden jälkeen, mutta se oli torjuttu, koska hän oli Viron kansalainen. Virossa taas hänen vikansa lienee ollut se, että hän kirjoitti suomeksi. Kallas sai valtion kirjallisuuspalkinnon 1907 ja 1920 sekä vuosien 1926 - 1956 jaksona useita suomalaisia palkintoja. Virossakin häntä pidetään aiheidensa vuoksi omana kirjailijana.

Vuonna 1937 Aino Kallas sai valmiiksi näyttämösovituksensa ’Sudenmorsiamesta’ ja vuonna 1950  Tauno Pylkkänen oopperan.  1.10.2011 ensiesitettiin Tampereen työväenteatterissa Tiina Puumalaisen näyttämölle sovittama ja ohjaama ’Sudenmorsian’. Tähän esityksessä oli mukana tanssi-ilmaisua paritanssina.
Paitsi kirja myös ihmissusiaihe näyttää säilyttäneen tuoreutensa. Viisi vuotta ’Sudenmorsiamen’ julkaisemisen jälkeen J. V. Lehtonen, joka oli kirjallisuudentutkija ja mm. vuodet 1924-1938 silloisen Valtion Filmitarkastamon puheenjohtaja, julkaisi tutkielman ihmissudesta kirjallisena aiheena. Vastaavia julkaistiin 1900-luvun mittaan eri maissa.
Bibliografia aiheesta ’Eläin ja ihminen’, laatinut Terttu Kaivola (2000),  on verkossa: www.finlit.fi : ’Muodonmuutoksia ja muuta folklorea.’  Verkkosivuilla pakanat.blogspot.fi ’Vanha uskonto ja uusi ajattelu’ viitataan Felix Oinaksen vuoden 1978 Kalevalaseuran vuosikirjassa julkaisemaan artikkeliin ’Viron susi’ sekä Tiina Vähin vironkieliseen kirjoitukseen ’The Estonian werewolf in Estonian folklore etc.’ aikakauskirjassa Ajaloonine Ajakiri vuodelta 2008. Sivun merkinnät olivat toukokuulta 2010.
Myös fantasiapelit ovat löytäneet ihmissuden.
Syksyllä 2008 Mäntsälän teatteri otti ohjelmistoonsa vuonna 1912 julkaistun virolaisen Anders Kitzbergin näytelmän ’Libahunt’. Edellä mainittu  J. V. Lehtonen vertaa  Aino Kallaksen ’Sudenmorsian’ -romaania Kitzbergin näytelmään, jonka Aino Kallas hyvin tunsi. Lehtosen mukaan Kitzberg halusi varottaa taikauskon vaaroista, mutta Kallas ”on pitävinään tuon muuttumisen mahdollisena ja ottaa rohkeasti psykologiseksi tehtäväkseen siihen liittyvän tunteiden kuvaamisen.”

 – Lieneekö ihmissusi missään yhtä hienostunut kuin romaanissa ’Sudenmorsian’?
Riitta

Aino Kallaksen mestarivuodet : Aino Kallaksen mestarikausi ulottuu 1920-luvulta 1950-luvulle. Haastateltavana on Kallas-tutkija Kai Laitinen. Ylen arkisto.

Annie Proulxin Lyhyt kantama, Kertomuksia Wyomingista

Annie Proulxin Lyhyt kantama, Kertomuksia Wyomingista, 2001 / Close range, 1997. Suom. Marja Alopaeus.

Marraskuun kirjana luettiin Annie Proulxin Lyhyt kantama, Kertomuksia Wyomingista.

Annie Proulx (s. 22.8.1935) on yhdysvaltalainen toimittaja ja kirjailija.

Teoksissaan hän kuvaa usein Yhdysvaltojen vanhaa maaseutua, sen tavallisia ihmisiä, ja kiinnekohtana on maisema.

Niin tässäkin. Novelleja leimaa fyysisyys ja suoraviivaisuus. Lukija saa tuntea maan tuoksut, mudan, hajut ja maut. Elämää leimaa ankaruus, idylliä ei ole, karjatilat on myyty kantritähdille. Väkivallan uhka on läsnä monissa novelleissa. Luut murtuvat ja autot pettävät.

Maisema muokkaa ja määrittää ihmisten tekoja.

Novelli 'Yksinäinen rannikko' alkaa seuraavasti: s. 203:

”Oletteko koskaan nähneet talon palavan össä, kun olette kärsivänä ajaneet preerialla? Pelkkää pimeyttä, ja teidä ajovalonne leikkaavat siihen pienen kiilan. Vositte olla vaikka keskellä valtatmerta, sen verran siellä näkee. Ja siinä suuressa suuressa pimeydessä peukalonkyntenne kokoinen liekinkärki värisee. Te ajatte tunnin ja näette kunnes se sammuu tai te sammutte kunnes te pysäköitte tien viereen ja otatte torkut tai katselette luodireikien puhkomaa taivasta. Te ehkä ajattelette siinä palavassa talossa olevia ihmisiä, näette heidän yrittävän portaisiin, mutta te viis veisaatte. He ovat liian kaukana niinkuin kaikki muutkin.”

Kertoja rinnastaa päähenkilön Josannan elämän yössä palavaan taloon. Josanna ottaa riskin ja leimahtaa ilmiliekkiin. Viimeinen huuruinen automatka ei pääty onnettomuuteen – toisin kuin olemme elokuvista oppineet - vaan laukauksiin.
Novellissa on toinenkin maiseman kuvaus (s.220), jossa huojentavaa valoa ei näy. ”Valot haarautuvat itään lyhyenä keltaisena tynkänä joka puskee pimeää.” Rannikon autius ja musta vesi on Wyomingissä haihtunut tuuleksi, mudaksi ja kiveksi.

''And if you've ever been to the lonely coast, you've seen how the shore rock drops off into the black water and how the light on the point is final. Beyond are the old rollers coming on for millions of years. It is like that here at night but instead of the rollers it's wind.''

Se mistä kirja tunnetaan on novelli 'Brokeback mountain'. Brokeback Mountain (2005) on Ang Leen ohjaama elokuvasovitus Proulxin aiheesta.

Novelli kertoo kahden nuorena lampaita yhdessä paimentaneen miehen pari vuosikymmentä kestävästä rakkaussuhteesta, jota ympäristö ei suvaitse eikä sille ole elinmahdollisuutta.

Yhteisen kesän jälkeen miehet lähtevät tahoilleen, käyvät työssä ja menevät naimisiin. He kohtaavat harvakseltaan ja tietävät, että asioiden olisi kuulunut olla toisin.

Machomiesten hellyys on varsin kovakouraista. Ihokas ihokasta vasten (s. 310) on tässä ilmapiirissä kaunis kuva heidän keskinäisestä hellyydestään. Jack oli säilyttänyt Ennisin veristä paitaa  oman paitansa sisällä vuosien ajan.”Ne olivat kuin kaksi ihoa, toinen toisensa sisässä, yksi kahtena.”

Lopuksi Ennisin alttarille jäävät ne kaksi vanhaa paitaa ja postikorttikuva Brokeback Mountainista. 

Lähteitä:

 
Annie Proulx kertoo miten hän sai idean 'Brokeback Mountain' -novelliin. Annie Proulx on 'Brokeback Mountain' in Melbourne in March 2011 for a Wheeler Centre/Melbourne Writers Festival event promoting her latest book, 'Bird Cloud'. In this video excerpt, Proulx talks about the origins of her short story, 'Brokeback Mountain'.

https://www.youtube.com/watch?v=VpCaQSRwdd0

Annie Proulx, The Art of Fiction No. 199 , The Paris Review, Spring 2009 http://www.theparisreview.org/interviews/5901/the-art-of-fiction-no-199-annie-proulx

TKM