Kesakuun kirjana luettiin Leena Krohnin Mehilaispaviljonki (2006).
Mehiläispaviljonki on entinen sielullisesti sairaiden vastaanottoasema, yksi kaupungin harvoista vanhoista taloista, sekin purku-uhan alainen. Talo kerää tiilisten seiniensä suojiin erilaisia yhdistyksiä, parvia.
Leena Krohn on pitkään osallistunut luontoa ja tiedetta koskeviin eettisiin pohdintoihin niin kirjallisessa tuotannossaan kuin julkisessa keskustelussa.
Teoksessa on aineksia tieteiskirjallisuudesta. Siinä pohditaan ihmisen, luonnon ja teknologian suhteita ja niihin kytkeytyviä moraalisia ongelmia.
Yksi teema on erilaisuuden hyväksyminen.
Teos on älyllistä viihdettä. Se muun muassa huvittelee akateemisen kirjallisuuden ja taiteen tutkimuksen kustannuksella. Tällainen teksti on Cafe Solitaire (s.138).
Mehiläispaviljongin kertoja liittyy Vaihtuvan todellisuuden kerhoon. Toisinaan kertomukset ovat varsin tunnistettavia tuttuja havaintoja. Tälläinen on sihteerin kertomus Vaikka pääsky poissa on (s.71). Paluussa lapsuudeen maisemaan sihteeri näkee sen muuttumattomana.
Parvien humina (s. 21) on hitchcockamainen vähäeleinen kauhukertomus mehiläisparven käyttäytymisestä. Viime viikolla kertomus realisoitui sörkkalaisessa toimistorakennuksessa työtoverini toimistohuoneessa. Kertomus toisaalta pohtii yleisellä tasolla parvien - myös ihmisparvien - käyttäytymistä, mutta tuo mieleen mistä kaikista yllättävistä paikoista mehiläisparvia on tavannut.
Hieman samantapainen tarina on Mustakeko (s. 28). Tarinassa tuttu näyttää äkkiä vieraalta ja rakastettu viholliselta.
Teos on varsinainen runsaudensarvi. Ja sitä voi nautiskella pala kerrallaan.
TKM
