Lukupiiri 3.2.2014
Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia, suom. Tapani Kärkkäinen. Basam Books, 2013
Seuraava perustuu Tapani Kärkkäisen suomentamaan teokseen esipuheineen ja jälkisanoineen, Jerzy Ficowskin 1967 puolaksi julkaiseman elämäkerran ’Regions of the Great Heresy’ – Bruno Schulz A Biografical Portrait’ eglanninkieliseen laitokseen, W.W. Norton & Co, 2003, sekä verkosta löytyvään tietoon.
Kuka Bruno Schulz (1892-1942) oli
Bruno Schulz (1892-1942) oli puolanjuutalainen, jonka elämän keskipisteenä olivat syntymäkaupunki Drohobyts, torin reunassa sijainnut syntymäkoti ja sen alapuolella katutasossa isän kauppapuoti sekä perhe. Hän oli syntynyt 12. heinäkuuta, Puolan pyhimyskalenterin mukaan saksalaisen pyhimyksen Bruno von Querfurtin muistopäivänä. Drohobyts sijaitsee Itä-Galitsiassa. Kirjailijan syntymän aikaan se kuului Itävalta-Unkariin ja oli sotien välisenä aikana osa itsenäistä Puolaa. 1930-luvulla kasvavan Drohobytsin noin 30 000 asukkaasta juutalaisia oli enemmistö, noin 12 000 eli 40 %. Puolalaisia oli 30 % ja 30 % oli ukrainalaisia. Seutu kuuluu nykyisin Ukrainaan. Schulz asui Drohobytsissä lähes koko elämänsä. Kotikieli oli puola, ja sillä kielellä hän myös kirjoitti. Äiti oli opettanut pojalleen saksankielen.
Schulz syntyi varakkaan kauppiasperheen lapsena. Perheeseen kuuluivat isä Jakub, äiti Henriette (s. Kuhmärker), isosisko Hania Hoffmann, Karol Hoffmann ja sisarenlapset Lutwik ja Zygmunt, sekä isoveli Izydor. Lisäksi oli sukulaisia: Agatha-täti ja Marek-setä sekä serkut Luksja ja Emil, Karol-eno, Wandzia-täti, Edward-setä, hänen vaimonsa Teresa sekä Edzia-serkku, Hieronim-eno ja Retycja-täti sekä serkut Dodo ja Karola. Kouluaikanaan Schulz sai nähdä isänsä liikkeen vähitellen ajautuvan tuhoon. Vuonna 1910 perhe joutui muuttamaan torin laidalta parin korttelin päähän, missä Hania-sisko asui. Aikuisiässä Schulz pysyi köyhänä, mutta hän oli saanut vähintään keskiluokkaisen kasvatuksen. Näistä aineksista ja lapsuuden muistoista Bruno Schulz loi tarinansa.
Kertojaminä on nimeltään Jósef, keskushenkilö on isä Jakub.
Taiteilijuus oli ollut ensiksi kuvataideilmaisua. Bruno Schulz oli jo lapsena herättänyt ihailua piirustustaidollaan sekä perheensä että Frantz Joosefin kymnaasin opettajien keskuudessa. Schulz menestyi koulussa hyvin ja aloitti sitten Lembergissä eli Lwówissa (Lviv) arkkitehtuuriopinnot. Ne keskeytyivät 1911 sairastumiseen, josta toipuminen vei kaksi vuotta. Uusi aloitus päättyi maailmansodan syttymiseen ja seuraava yritys Wienissä sodan lopulla tukahtui kaksoismonarkian sortumisen levottomuuksiin. Silloin Schulz päätti omistautua kuvataiteelle. Vuonna 1922 hän julkaisi kokoelman grafiikanlehtiään nimellä ’Epäjumalanpalvonnan kirja’. Schulzin kirjalijanura alkoi luultavasti luultavasti 1920-luvun lopulla, mutta alkuun hän sepitti tarinoita vain itselleen ja kirjeenvaihtokumppaneilleen, ei julkisuuteen. Vasta kirjeystävien painostus sai hänet julkaisemaan niitä ’Kanelipuodit’-nimellä vuoden 1933 lopussa, 41-vuotiaana.
Kirjallinen tuotanto jäi suppeaksi. 1930-luvun kuluessa Schulz kirjoitti ’Messias’-nimistä romaania, jonka käsikirjoitus on kateissa. Vuonna 1937 julkaistu ’Kuolinilmoituksen sanatorio’ sisältää kertomuksia, joita hän oli kirjoittanut jo 1920-luvun lopulla. Hän julkaisi lisäksi muutaman kertomuksen kirjallisuuslehdessä Wiadomosci Literackie ja kulttuurilehti Sygnalyssa 1930-luvun lopulla. Hän kirjoitti paljon kirjeitä, joista suuri osa on tuhoutunut.
Henriette Schulz oli omistanut paljon huomiota kuopukselleen Brunolle tämän sairaalloisuuden vuoksi; vuosina 1911-1912 sekä isä että poika sairastivat, ja Henriette oli hoitanut heitä molempia. Älykäs ja värikäs, (pojan tarinoista päätellen) epäsovinnainenkin, liiketoimilleen omistautuva isä Jakub oli pojalle todellinen ihailun kohde. Vuonna 1915 isä kuoli, ja se oli Bruno Schulzin siihenastisen elämän vaikein kokemus. Samana vuonna tulipalo tuhosi syntymäkodin ja sen alapuolella olleen kaupan kokonaan. Jerzy Ficowskin mukaan Schulz oli oman persoonallisuutensa ongelmien vanki. Hän oli fyysisesti heiveröinen, luonteeltaan ystävällinen, mutta äärimmäisen ujo, introvertti ja alemmuuskompleksien vaivaama, heikosti uusiin sosiaalisiin kontakteihin kykenevä. Hänen missionsa isän ja lapsuudenympäristön henkiinherättämisestä myyttien avulla syntyi siten, että hän hoiti muistelemalla ja salaa kirjoittamalla traumaansa, jonka isän kuolema oli aiheuttanut.
Bruno Schulz oli vuodesta 1924 lähtien opettajana koulussa, jota oli itse käynyt vuosina 1902-1910. Se rajoitti mahdollisuuksia keskittyä kirjoittamiseen. Mutta vaikka opettajantyö oli Schulzille välttämätön paha, häntä arvostettiin työlleen omistautuvana hyvänä opettajana. Hän oli myös leimautunut kotiseutuunsa ja halusi asua Drohobytsissä, huoneessaan, jonka ikkunaan näkyivät taivaanrannassa Karpaattien siluetit. Jos hän oli muualla, hän ikävöi kotiin. 1930-luvun kuluessa, kansallisuusliikkeiden voimistuessa ilmapiiri kävi poliittisesti yhä ahdistavammaksi ja varsinkin juutalaisille epämukavaksi. Schulzin ystäviä (mm. Witold Gombrowicz) pakeni maasta. 1939 tulivat venäläiset miehittäjät. Vuonna 1940 Schulz oli vielä opettajana kymnaasissaan, mutta saksalaisten vallattua maan 1941 juutalaiset siirrettiin ghettoon. Summittaisessa terrori-iskussa 19.11.1942 Bruno Schulz ammuttiin kadulle.
Vaikka Schulz oli tiennyt vahvuutensa, esikoisteoksen saama suuri suosio ja myös vihamieliset arvostelut olivat aiheuttaneet rimakauhua. Oliko hän pystynyt voittamaan luomistyön vaikeudet ja tuottamaan lisää merkittävää kirjallisuutta jää salaisuudeksi, jonka Messias-käsikirjoituksen katoaminen ehkä lopullisesti kätkee.
’Kanelipuodit ja muita kertomuksia’ lukukokemuksena ja ajatusten herättäjänä
Lukupiirin kesken sanottua:
Hyvä lukukokemus, mielikuvituksellisia tarinoita, Kafka tulee mieleen.
Kuuntelin samalla klezmer-musiikkia, se ja tämä kirja sopivat erittäin hyvin yhteen. Luin kirjan mielelläni.
Käännös on hyvää ja selkeää suomenkieltä, mutta asiat sanotaan kiemuraisesti ja sotkuisesti. Kertomukset eivät erikoisemmin säväyttäneet.
Kirjan tunnelma toi elävästi mieleen oman lapsuuteni 11-vuotiaana. Tekstissä on vähän kuin isänmurhaa, siksi pahasti Jakub-isää kertomuksissa kohdellaan. Kirja poikkeaa kaikista lukemistani, toisaalta se sivuaa oman aikansa uusia kirjallisuusvirtauksia. Tämän tapaista maagista realismia on kirjoitettu Etelä-Amerikassa, mutta näihin asti ei Suomessa.
En tiennyt koko kirjailijasta mitään. Teksti oli vaikeaa vierassanojen runsauden vuoksi, mutta myös palkitsevaa.
Tapani Kärkkäisen suomennos on vakuuttava ja vivahteikas, se on miellyttävää luettavaa. Bruno Schulzin kerronta on epätavallista. Tarinoissa ei ole ajallista jatkumoa, mutta ne liittyvät toisiinsa. Niissä tapahtuu fyysisesti mahdottomia asioita kuten metamorfooseja, joissa isä muuttuu surisevaksi kärpäseksi sekä uudelleen isäksi, vossikan hevonen pienenee leikkihevoseksi, Perasja-täti saa kiukkukohtauksen ja pienenee olemattomiin. Luonnonilmiöt näyttäytyvät ilotulituksina, hiljaisuus alkaa metelöidä, materia työntyy hälisten pois sijoiltaan, kaupungin kadut muuttuvat eksyttäviksi ja aika käyttäytyy oikullisesti. Absurdeissa tarinoissa on kuitenkin Schulzin elämään liittyneitä todellisia tapahtumia, ja kokonaisuutena kertomukset piirtävät lukijalle realistiselta tuntuvan kuvan perheestä ja elämästä Drohobytsissä 1890-luvun lopulta 1910-luvun alkupuolelle. Niitä leimaa iloisuus ja usein myös haltioituminen, ja monet päättyvät yllättävästi kuten Eläkeläinen ja Kuolinilmoituksen sanatorio.
Lukeminen vaatii vaivannäköä, sillä Schulz käyttää paljon vierassanoja ja erikoistermejä. Suuri joukko vierassanoja viittaa luonnontieteisiin, joista Schulz oli kiinnostunut. Se, että kertomuksissa aika toimii kummallisesti, saattaa olla suhteellisuusteoriaan liittyvän neliulotteisen aika-avaruuden inspiroimaa leikittelyä. Tieteellisen tutkimuksen vakavuutta Schulz karnevalisoi isän kvasitieteellisin esitelmin ja tämän luonnontiedekokein.
Kirjan kielikuvista pulpahtelee viitteitä antiikkiin ja muihin maailman myytteihin, Raamatun teksteihin ja kaunokirjallisuuteen. Vanhat myytit ovat kirjassa keskeinen aines. Schulz sovittaa tarinoitaan niihin ja viittaa teksteillään määrittämättömään menneisyyteen, ehkä oman viiteryhmänsä tai kenties jopa ihmiskunnan yhteiseen traditioon? Esimerkiksi ’Kuolinilmoituksen sanatoriossa’ on nähty Manala-aihe Styks-virtoineen ja lauttureineen (juna), Kerberoksineen (vihainen koira ketjussa) sekä vainajineen (sanatoriossa nukutaan koko ajan). Heinäkuun yö –kertomus on ehkä osa Schulzin henkilökohtaista mytologiaa, sillä tämä oli syntynyt yöllä heinäkuussa. Kuollut kausi –kertomuksessa isä Jakub on tuloksetta ponnistellut luodakseen liikekirjeeseen lopetussanat; todennut, miten leväperäisesti perhe ja kauppa-apulaiset suhtautuvat kaupan toimintaan; ottanut yöllä vastaan liikemiehen, jota muu perhe ei tunne ja käynyt neuvotteluja tämän kanssa. Aamulla mies on poissa, mutta isä on tyytyväinen, hän on keksinyt liikekirjeen lopetuksen. Hän ontuu toista jalkaansa. Tämä tarina on kirjoitettu perheen patriarkan mitä kauneimmaksi muistomerkiksi. Schulz on yhdistänyt kertomuksensa Jaakobin painiin enkelin kanssa: ”Sinun nimesi älköön enää olko Jaakob vaan Israel. Sinä olet taistellut Jumalan ja ihmisten kanssa ja olet voittanut.” Lukija voi jäädä miettimään metaforia tai sitten ohittaa ne.
Groteskit aiheet, vammaisuus ja yleensä normaalista poikkeava kiehtoivat Schulzia. Hän tarkkailee ympäristöään viileästi ja tarkasti, ottamatta kantaa. Mielenvikaista Tlujaa ja tämän köyhää äitiä koskeva kuvaus on suorastaan julma, ja säälimättömästi katsellaan myös Pan-luvun kulkuria sekä keppien varassa kulkevaa Edziota. Osa kertomuksista on fantasiaa ja liioittelua, mutta osa lienee myös totta. Työväen nuorten naisten kuten sisäkkö Adelan ja ompelijoiden Poldan ja Paulinan osana on seksuaalisen häirinnän sietäminen, se on kuin luonnonlaki ompelijaneideille ”solakoine ja halpoine pikku ruumiineen”. Jósefin ihastus Bianka ei moisesta joudu kärsimään. Toisaalta Schulz käyttää havaintojaan viihdyttämiseen: hän parodioi, ironisoi ja ilakoi keskivertolukijan odotuksilla. Lukija ei voi tietää, missä toden raja kulkee. Tarkkailijakertoja kuvailee Krokotiilikatua nousukkuuden näyttämönä ja kunnialliselle kansalaiselle kartettavana seutuna. Aikansa kadun turmeltuneisuuden ilmenemismuotoja selostettuaan kertoja haluaa palata siihen moraalisesti arveluttavia kuvia myyvään vaatturinliikkeeseen, josta oli paennut, mutta pettyy, kun ei löydä sitä uudestaan. Krokotiilikadun turmeluskin siis osoittautuu vaatimattomaksi, nousukkuus ei ole kyennyt tuottamaan kuin suurkaupunkimaisen turmeluksen halvan kopion.
Kirjan kuvitus on osa Schulzin itseilmaisua, hän kuvitti sekä omiaan että ystäviensä kirjoja. Tähän teokseen ja suojapaperiin on otettu mukaan kuvia Epäjumalanpalvonnan kirjasta. Kirja on sadomasokistinen siten, että naiset ovat yksipuolisesti nöyryyttäjän roolissa. Schulz ehkä pilkkaa keskeisellä elämänalueella, erotiikassa ylläpidettyjä luonnottomia sukupuolirooleja. Hän on kuvissaan itse mukana, mutta ilmeisesti mallia tarvitsematta hän on kyennyt piirtämään niihin myös muiden tuntemiensa henkilöjen muotokuvia. Kuvissa on esimerkiksi naisia, joita Schulz ihaili. (Muuan drohobytsiläismies protestoi ankarasti tunnistettuaan yhden alastoman naisfiguurin vaimokseen.) Grafiikkakirjan mukaisesti Schulzin naisten sanotaan olevan itseriittoisia ja miehiin nähden ylivertaisia, mutta tämä vaatii täsmennyksen: luonnehdinta koskee nuoria naisia, joilla on sekä asemansa antamaa suojaa että eroottista valtaa. Kertomuksissa naisten ylemmyys ei ainakaan ole yksiselitteistä. Agata-täti on avioliitossaan dominoiva, mutta esimerkiksi turvallinen ja tasapainoinen äiti jää täysin isän varjoon ja vaille auktoriteettia: ”Isä oli varmaankin jälleen syventynyt eriskummallisiin oikkuihinsa ja unohtanut hukanneensa koko lompakon, äidistä en välittänyt.” Itsetietoinen Adela näyttää useasti talon isännälle tämän paikan, mutta häirinnällään isä ja muut miehet osoittavat Adelan aseman. Tämä joutuu yksin puolustamaan suvereenisuuttaan.
Mikä tekee kirjassa vaikutuksen? Huumori, ilmiöiden monipolviset kuvailut, koristeelliset lauseet ja hauskat ilmaisut sekä yllättävät näkökulmat. Edward-sedän kuolemaan liittyvää draamaa Pyrstötähti-luvussa kuvataan seuraavasti: ”Näin on, hän on vihdoinkin saanut tarpeekseen, temmannut irti siteensä, tallannut kategorisen imperatiivin jalkoihinsa, murtautunut ulos korkean moraalinsa kahleista ja pannut päälle hälytyksen.” Myöhemmin: ”Edward-setä oli vaiennut ikiajoiksi. Vielä eilen oli ilmassa leijunut hänen hälytyskellon kaltaisen epätoivonsa kaiku, mutta hän itse ei enää ollut elossa, elämä oli tuon pajatuskohtauksen myötä valunut hänestä ja virtapiiri avautunut, kun taas hän itse minkään estämättä asteli yhä korkeammalle kuolemattomuuden rappusia.”
Moni kertomus sisältää syvän viisauden. Yksinäisyys-kertomus päättyy lauseeseen: ”Ei ole olemassa niin täysin umpeen muurattua huonetta, ettei siihen voisi aukaista tuollaista luotettua ovea, jos vain riittää voimia sen kuvittelemiseen.”
3.2.2014
Riitta
Lähteitä:
The Art of Bruno Schulz
Bruno Schulz: Official site
Becker, Leena: Pienen Kuvakamarin pitkä tarina. - Taide 4/2013.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti