Tammikuun 2015 kirjana luettettiin Aino Kallaksen Sudenmorsian (1928).
Lukupiiri 15.1.2015
Aino Kallas (1878-1956): Sudenmorsian. Hiidenmaalainen tarina. 1928.
’Sudenmorsian’-kirjaa mainostetaan vuonna 2007 Otavan Keskiyön kirjasto –sarjassa julkaistussa erillisniteessä: ”Aino Kallaksen (1878-1956) vuonna 1928 ilmestynyt villin arkaainen mestariteos on säilyttänyt harvinaisen lumovoimansa.”
Aino Kallas itse nimitti teosta proosaballadiksi. Kirjailija sijoitti tarinan Hiidenmaalle, jossa hän kesällä 1928 romaania työstäessään asui, ja hän nimesi tapahtumapaikat saaren paikannimien mukaan. Vuosi on 1650, ja alussa on tavallinen nuoripari, lempeä, sävyisä ja siveä Aalo-vaimo, kelpo aviomies metsävahti Priidik ja pian myös lapsi. Väistämätöntä onnettomuutta ennustetaan paholaisen merkeillä. Keväällä sudenajoyleisön joukossa ollessaan Aalo kuulee kahdesti suden kutsun suolle susien joukkoon. Kutsu alkaa häntä vaivata. Se saa ensin hänet vienosti kaipaamaan susia, kunnes hän juhannuksena kuulee kutsun vielä kerran, nyt käskynä. Vaihtoehtoa ei ole, Aalon oli pakko totella sisäistä kaipuutaan, liittyä suolla susilaumaan, muuttua sudeksi ja riemuita sutena olosta. Kuoleman uhallakin se tuntuu hänestä luontaiselta ja oikealta. Uskonopin merkityksessä hän on silloin hylännyt Kristuksen ja siirtynyt Saatanan omaksi. Joitakin aikoja hän kuitenkin palaa aina aamun koittaessa kotiinsa ja on päivisin yhtä hyvä vaimo ja äiti kuin ennenkin. Hiidenmaan petovitsauksen pahetessa asukkaiden pelko ja viha susia kohtaan kasvaa, ja kun ajan myötä Aalon kaksoiselämä paljastuu, pääsyyllinen on löytynyt. Arvellaan, että kaikki raadellut kotieläimet ovat Aalon työtä. Lynkkausmieliala kasvaa, ja ihmissusi-draama päättyy kohtalokkaasti.
Kirja on lyhyt ja kompakti. Aino Kallas ei ota kantaa siihen, mikä on mahdollista, vaan hän lähettää lukijan vuosisatain taakse vahvan uskonnollisuuden ja noitavainojen ympäristöön. Se tapahtuu kekseliäästi kirjan omaperäisellä vanhahtavalla kielellä, joka antaa huumorillekin hiukan tilaa tässä totisessa kertomuksessa. Kirjailija häivyttää sillä myös itsensä. Kertojana on jokin oppinut henkilö, joka itse uskoo tarinan totuudellisuuteen, häntä ei nimetä.
Romaani sisältää hylkimistä ja toiseutta, rakkaudellisia arkitekoja sekä suuria tunteita: pelkoa, epäluuloja, vihaa ja eroottista latausta. Kallas oli käyttänyt vanhahtavaa kieltä ainakin kahdessa aikaisemmassa teoksessaan, mutta erityisesti ’Sudenmorsiamessa’ se tuntuu soljuvan täysin vaivattomasti ja innoittuneesti tarinan kertomisen mukana.
Kallaksen tuotanto ei ole päässyt unohtumaan. Otava on julkaissut Aino Kallaksen Valittuja teoksia 1930-luvulta lähtien. Ne ilmestyivät monena painoksena 1950-luvulla ja uudelleen vuonna 1970. Vuonna 2008 ne julkaistiin jälleen. ’Surmaavan Eros’ (sisältää teokset ’Barbara von Tisenhusen’, 1923,’ Reigin pappi’, 1926 ja ’Sudenmorsian’, 1928) ilmestyi myös 1995, ja vuonna 2003 Otava julkaisi uuden erillispainoksen ’Sudenmorsiamesta’ sekä sidottuna että pokkarina. 1944 – 1957 julkaistiin monta nidettä Kallaksen muistelmia vuosilta 1922 - 1956. Päiväkirjat vuosilta 1897- 1931 julkaistiin viitenä osana vuosina 1952-1956.
Kirjailijan ja tämän ystävättären sekä sisarpuolen välistä kirjeenvaihtoa vuosilta 1889-1913 ja 1914-1955 ( kahtena osana) julkaistiin vuosina 1988 ja 1989: ’Kolme naista, kolme kohtaloa. Aino Kallaksen kirjeenvaihtoa Ilona Jalavan ja Helmi Krohnin kanssa’. 2008 julkaistiin Aino Kallaksen ja Anna-Maria Tallgrenin kirjeitä: ’Elämisen taiteesta. Aino Kallaksen ja Anna-Maria Tallgrenin kirjeenvaihtoa kolmelta vuosikymmeneltä’.. Kallaksen kirjoilla näyttää olevan kysyntää. Suomalaisen kirjakaupan verkkokaupan mainoksen mukaan hänen koko tuotantonsa on saatavissa sieltä, ja monipuolinen Kallas –tarjonta on myös www.finlandiakirja.fi – divarikirjakaupalla. Keräilijä Soile Holstikon Aino Kallas -kirjakokoelma kävi näyttelyvierailulla Helsingissä syksyllä 2014, ja sillä voi olla osuutensa tämänhetkiseen suosioon.
Tutkimustietoakin Aino Kallaksesta on olemassa. Kai Laitinen valottaa väitöskirjassaan (1973) Kallaksen elämän ja tuotannon vuosia 1897-1921 ja jatkotutkimuksessaan (1995) vuosia 1922-1956. YLEn Elävässä arkistossa on kuultavissa Aino Kallas-aiheinen Kai Laitisen haastattelu, 1995, haastattelija Jukka Lindfors. Vuonna 2009 ilmestyi ’Aino Kallas. Tulkintoja elämästä ja tuotannosta’ toimittajinaan Maarit Leskelä-Kärki, Kukku Melkas ja Ritva Hapuli. Vuonna 2012 valmistui Silja Vuorikurun väitöskirja ’Kauneudentemppelin ovella. Aino Kallaksen tuotanto ja raamatullinen subteksti’. Kirjoittajansa mukaan se on ensimmäinen tekstilähtöinen tutkimus Kallaksen tuotannosta, kun aikaisempi tutkimus on ollut taustalähtöisesti tai biografisesti orientoitunutta. ’Sudenmorsian’ sisältyy väitöskirjassa keskeiseen tutkimusaineistoon. Näkökulmia siihen, mistä aineksista kirja on syntynyt, on siis saatavana useita.
Koska en ehtinyt perehtyä tutkimuskirjallisuuteen vaan päiväkirjoihin vain, tyydyn itse vanhaan väitteeseen, jonka mukaan ’Sudenmorsiamen’ on katsottu syntyneen Aino Kallaksen ja Eino Leinon välisen romanssin (1916-1919) innoittamana. Se on uudemmassa tutkimuksessa kyseenalaistettu. On katsottu, että romaani on ’uuden naisen’ tai naistaiteilijan näkökulma. Ajatukseni voivat muuttua, kunhan perehdyn Kallas-tutkimuksiin ja kirjeisiin.
Ainakaan 1920-luvun alkupuolen päiväkirjamerkinnöissä Kallaksen sydän ei vielä sykkinyt naisasialiikkeelle, eikä hänen omissa työskentelyoloissaan toisaalta ollut valittamista. Kun hän katsoi aiheen kypsyneen toteutuksen asteelle, hän kyllä osasi ottaa haltuunsa kirjoittamiseen tarvittavan ajan ja tilan ja eristäytyä tekemään työtä muiden häiritsemättä. Taiteellinen kutsumus sen sijaan velvoitti Aino Kallasta, ja oman luomisvoiman ensisijaisuus sysäsi usein sivuun muut velvoitteet. Toisinaan tuskitellessaan ’oikean elämän’ puutetta hän ei kyennyt kirjoittamaan ja kärsi siitä. Vuonna 1916 hän on päiväkirjassaan elänyt väkevässä rakkauselämyksen kaipuussa, toivoen haltioitumistilaa, jossa saavuttaisi luomisvireen.
Eino Leino -rakkaus vuoden 1916 lopulla näyttää tulleen täsmäosumana. Kallas ihaili Leinon tuotantoa ja tämän keskustelutaitoa, ja olihan Eino Leino merkkihenkilö. Suhdetta ei kannata suoraan rinnastaa nykyaikaisiin seksisuhteisiin, siihen kuului teitittelykin syyskuuhun 1917 saakka, mutta joka tapauksessa uuden rakkauden onni sokaisi Aino Kallaksen. Hän antoi estoitta aihetta pahansuopiin puheisiin esiintymällä julkisesti Helsingissä Eino Leinon daamina. Kun tieto romanssista tavoitti Oskar Kallaksen syyskuussa 1917, se oli musertaa tämän. Joulukuussa 1918 Oskar Kallas nimitettiin suurlähettilääksi asemapaikkanaan Helsinki, mikä teki kirjailijoiden suhteesta entistä epäsuotavamman ja myös hankalamman ylläpitää, sillä siihen kohdistui omaisten painostusta. Suhde päättyi vuonna 1919, Aino Kallaksen taholta tosin ilmeisen vastentahtoisesti. Joulukuussa 1919 hän kirjoitti päiväkirjaansa, ettei ole koskaan tuntenut rakkauttaan Eino Leinoon rikkomukseksi. Leino kuoli 1926.
Sigmund Freudin näkemykset ihmisen yliminästä ja niistä mielen tiedostamattomista kerrostumista vietteineen ja haluineen, joita yliminä pitää kurissa, olivat 1920-luvun sivistyneistölle tuttuja. Tarina ihmisen metamorfoosista sudeksi ja takaisin ihmiseksi on vähintään yleiseurooppalainen. Sana on englanniksi werewolf, saksaksi Werwolf, ruotsiksi varulf ja viroksi libahunt. Suomessa, Karjalassa ja Inkerissä ihmissutta on sanottu vironsudeksi. Virossa ihmissuden katsotaan tulleen Latviasta tai Venäjältä ja Ruotsissa Suomesta. Myyttiä on kerrottu viihteeksi monena variaationa eri aikoina, mutta keskiajan lopulla ja uuden ajan alussa ihmissusi herätti myös aitoa pelkoa. Se yhdistettiin noituuteen ja paholaisen töihin. Virossa ehdittiin käydä ihmissusiepäilyistä kymmeniä noitaoikeudenkäyntejä, ja Kai Laitisen mukaan Aino Kallas perehtyi sekä tarinoihin että oikeudenkäyntitietoihin ennen kuin alkoi kirjoittaa romaania. Eläytymistä myytteihin lie edistänyt maalaiselämän havainnoinnin mahdollistava työympäristö. Viron saaret olivat siksi vanhakantaisia, että siellä jopa käytettiin 1900-luvun alussa vielä kansanpukua.
Aino Kallaksen kirjallisessa kehityksessä ’Sudenmorsian’ oli syvällä hänen myyttisessä, abstrahoivassa tuotantovaiheessaan. Hänen kirjallisuuskriisinsä on ajoitettu vuosiin 1908-1912. Kallas oli jo vuoden 1908 lopussa todennut tulleensa realistisen kuvauksen tienpäähän: ”Sen sijaan että ennen silmäni kiintyi kaikkeen ulkonaiseen, kiintyy nyt vaistoni, aavistukseni kaikkeen sisäiseen. Minun rikas sisäinen maailmani vaatii ilmaisumuotoa - - - en voi enää kirjoittaa riviäkään, joka ei olisi elettyä jossakin merkityksessä.” Kallas on itse korostanut Leino-suhteen suomia virikkeitä ja sen uutta voimaa antavaa vaikutusta taiteeseensa. Helmikuun lopussa 1929 hän kirjoittaa päiväkirjaansa mainitsematta Leinoa nimeltä: ”Kaikki, mikä hänessä oli luovaa, jumalallista, henkeä, hänen daimoninsa, on luonani. Kuulen hänet: hän tahtoo elää, päästä haudastaan, elää minun kauttani vielä kerran.”
Kuvauksesta Aalon ensimmäisestä yöstä sudenhahmoisena sekä siitä, että kirjailija panee Aalon tulemaan myöhemmin raskaaksi miehestään Priidikistä, saa todella kiusauksen analogioihin. Aalon sudeksi muuttuminen oli yhtä pakonomaista ja vaihtoehdotonta kuin Aino Kallaksen oma rakastuminen Eino Leinoon. Suhde puolisoon oli fyysinen, mutta suhde Metsänhenkeen ei ollut tästä maailmasta? Se oli korkeasti henkistä, ellei suorastaan jumalallista, vaikkakin noitaopillisesti Saatanasta. Rakkaus Eino Leinoon oli yhtä ylimaallinen kuin Aalon ja Metsänhengen sulautumisen toisiinsa. (Eikä sekään saanut ymmärtämystä osakseen.)
Sudenmorsian päättyy lukuun, jossa Priidik katuu sitä, että on hylännyt verenhimoisten kyläläisten käsiin vaimonsa ja vastasyntyneen, joka ehkä sittenkin oli hänen. Priidik tekee viimeisen rakkaudenteon vaimolleen, kun tämän ihmishahmo on jo kuollut, mutta noitahahmo vielä juoksee sutena. Priidik ampuu hopealuodilla Susi-Aalon, ja hän polttaa kuolleen suden, vapauttaen siten Aalon hengen taivaalle. Priidikin katumuksessa samoin kuin ’Reigin papin’ viimeisen luvun lopussa on petetyn uskollisen puolison seestynyttä anteeksiantoa. Kallasten omassa avioliitossa seesteinen unohdus oli ehkä kirjailijan toive, mutta ainakin toistaiseksi se jäi toiveeksi. Eino Leino oli voittamaton vainajanakin, eikä puolison kärsimys hylätyksi tulemista tuntunut laantuvan. Aino Kallas myönsi: ”Tapoin hänessä ilon, sen tiedän.”
Aino Kallas kirjoitti ’Sudenmorsiamen’ kesällä 1928 vapaana suurlähettiläänpuolison velvollisuuksista kesäpaikassaan Hiidenmaan Kassarissa. Työhönsä muilta sulkeutuen hän alkoi kirjoittaa 13. kesäkuuta. Hän puhui vain kotiapulaisen kanssa eikä lukenut kirjoja, lukuun ottamatta niitä, joita tarvitsi työssään: Raamattua ja Brehmin ’Tierlebeniä’. Hän söi yksinkertaisesti, harrasti harkitusti liikuntaa ja kirjoitti. Kesän kuluessa nuorin lapsista pääsi ripille, vanhin meni naimisiin, ja kirjailija itse täytti 50 vuotta. Kirjoittaminen jatkui Kassarissa 15.8. saakka. Viimeistään 21.8. kirjailija oli Helsingissä hotelli Hospizissa jatkamassa työtään. Syyskuun alussa hän ratkoi romaanin viimeisen luvun ongelmakohtia, ja 6.9. hän katsoi saaneensa teoksen valmiiksi. Hän oli silloin käyttänyt työhön 57 päivää. 11.9. teos vaati viimeistelyä, ja 18.9 Aino Kallas päätti viedä kirjansa painoon. Vielä tuli mutkia matkaan, ja lokakuun puolimaissa hän käytti viikon kirjan muokkaamiseen, pyyhki pois, leikkasi ja muutti tekstiä: ”Hirveä kamppailu. Mutta voitin.” 5.12.1928 Kallas sai tiedon ’Sudenmorsiamen’ ilmestymisestä, ja 18.12. hän luki Lauri Viljasen suopean arvostelun kirjasta. Sen luettuaan hän ajatteli nöyrästi kykyjensä vähäistä riippuvuutta hänestä itsestään: hänhän vain odotti, kunnes häntä itseään suurempi voima täyttää hänet, ja hän pystyy luomaan.
On syytä mainita Aino Kallaksen toiminta Viron tasavallan Lontoon suurlähetystössä vuosina 1922-1934. Lontoon ohessa Oskar Kallaksella oli asemapaikka myös Hollannissa. Aino Kallas oli edustava, kielitaitoinen ja ahkera suurlähettilään puoliso. Hän teki parhaansa mukaan tunnetuksi Viron tasavaltaa ja sen kulttuuria. Tyhjästä aloittaen Kallakset loivat vähitellen laajan tuttavaverkoston. Aino Kallas sai suhteillaan myös itselleen esitelmäkiertueita ja niiden kautta melko laajan kuuntelevan yleisön. Radiossakin hän esiintyi melko pian sen lähetysten alettua.
Pr-toiminta hyödytti Aino Kallaksen kirjallista uraa, hän löysi kustantajan monen teoksensa englanninkieliselle käännökselle, ja tunnettuus Lontoossa auttoi löytämään lukijoita muistakin kielikunnista. ’Sudenmorsiamesta’ tuli 1928 täydentävä osa ’Eros the Slayer’ –teosta. Saavutettuaan menestystä Aino Kallas analysoi onnistumisen syitä: tärkein niistä oli asema diplomaatin puolisona, toiseksi tärkein edullinen ulkomuoto ja vasta kolmantena omat taidot. Kallas teki myös pr-matkan Yhdysvaltoihin 1926. Tarmokkaana ja yritteliäänä hän onnistui sielläkin. Kallas katsoi tulleensa Suomessa tunnustetuksi kirjailijaksi vasta Lontoon kautta. Hän oli hakenut Kordelinin apurahaa vuosi vuoden jälkeen, mutta se oli torjuttu, koska hän oli Viron kansalainen. Virossa taas hänen vikansa lienee ollut se, että hän kirjoitti suomeksi. Kallas sai valtion kirjallisuuspalkinnon 1907 ja 1920 sekä vuosien 1926 - 1956 jaksona useita suomalaisia palkintoja. Virossakin häntä pidetään aiheidensa vuoksi omana kirjailijana.
Vuonna 1937 Aino Kallas sai valmiiksi näyttämösovituksensa ’Sudenmorsiamesta’ ja vuonna 1950 Tauno Pylkkänen oopperan. 1.10.2011 ensiesitettiin Tampereen työväenteatterissa Tiina Puumalaisen näyttämölle sovittama ja ohjaama ’Sudenmorsian’. Tähän esityksessä oli mukana tanssi-ilmaisua paritanssina.
Paitsi kirja myös ihmissusiaihe näyttää säilyttäneen tuoreutensa. Viisi vuotta ’Sudenmorsiamen’ julkaisemisen jälkeen J. V. Lehtonen, joka oli kirjallisuudentutkija ja mm. vuodet 1924-1938 silloisen Valtion Filmitarkastamon puheenjohtaja, julkaisi tutkielman ihmissudesta kirjallisena aiheena. Vastaavia julkaistiin 1900-luvun mittaan eri maissa.
Bibliografia aiheesta ’Eläin ja ihminen’, laatinut Terttu Kaivola (2000), on verkossa:
www.finlit.fi : ’Muodonmuutoksia ja muuta folklorea.’ Verkkosivuilla
pakanat.blogspot.fi ’Vanha uskonto ja uusi ajattelu’ viitataan Felix Oinaksen vuoden 1978 Kalevalaseuran vuosikirjassa julkaisemaan artikkeliin ’Viron susi’ sekä Tiina Vähin vironkieliseen kirjoitukseen ’The Estonian werewolf in Estonian folklore etc.’ aikakauskirjassa Ajaloonine Ajakiri vuodelta 2008. Sivun merkinnät olivat toukokuulta 2010.
Myös fantasiapelit ovat löytäneet ihmissuden.
Syksyllä 2008 Mäntsälän teatteri otti ohjelmistoonsa vuonna 1912 julkaistun virolaisen Anders Kitzbergin näytelmän ’Libahunt’. Edellä mainittu J. V. Lehtonen vertaa Aino Kallaksen ’Sudenmorsian’ -romaania Kitzbergin näytelmään, jonka Aino Kallas hyvin tunsi. Lehtosen mukaan Kitzberg halusi varottaa taikauskon vaaroista, mutta Kallas ”on pitävinään tuon muuttumisen mahdollisena ja ottaa rohkeasti psykologiseksi tehtäväkseen siihen liittyvän tunteiden kuvaamisen.”
– Lieneekö ihmissusi missään yhtä hienostunut kuin romaanissa ’Sudenmorsian’?
Riitta
Aino Kallaksen mestarivuodet : Aino Kallaksen mestarikausi ulottuu 1920-luvulta 1950-luvulle. Haastateltavana on Kallas-tutkija Kai Laitinen. Ylen arkisto.
