Eeva Kilpi : Rajattomuuden aika ja Pirkko Soininen : Kipulintu

 

 

Lukupiiri luki Eeva Kilven Rajattomuuden ajan : kertomus lapsuudesta (WS, 2001, 519 sivua).

Eeva Kilven (s. 1928) elämämäkerrallinen sotatrilogia Talvisodan aika (1989), Välirauha, ikävöinnin aika(1990) ja Jatkosodan aika (1993) sijoittuu Hiitolaan, Kolkontaipaleelle, Vuoksenniskalle ja matralle. Trilogia julkaisttin yhteisniteenä Muistojen aika vuonan 1998. Yhteisniteen lukupiiri luki taannoin.

Kirjailijana monipuolisen Kilven teemoja evakkouden lisäksi ovat olleeet luonto, naiseus, tyttöys ja eläinten oikeudet.

Rajattomuuden aika on kertomus lapsuudesta Karjalassa Hiitolassa ajalta ennen sotaa. Eeva Kilpi oli 11 vuotias, kun talvisota syttyi.

Hiitola on teoksessa eläväinen kylä ja asemapaikkakunta. Se on kuitenkin menetetty maisema, muistojen paikka. Menetys on koko ajan läsnä, onhan tämä evakon tarina.

Rajattomuuden aika on fragmentaarinen, rönsyilevä, yksityiskohtainen, siinä liikutaan ajassa edestakaisin.

Se on täynnä hyvin tarkkoja kuvauksia, jossa aikuisen ja lapsen näkökulmat vuorottelevat.

Lukija pääsee Kilven tajunnanvirran matkassa moneen paikkaan ja kertomukseen: isoäidin asemaravintolaan, isän puukaupoille, hevosmarkkinoille, kouluun, invalidisoituneen pipitädin kamariin tai vaikkapa suvun juhliin ja retkille. Yhtäkkiä etsimme isoisän aarretta. Kesken kaiken Kilpi selittää gramofonin toimintaperiaatetta. Kilpi on hyvä tarinan kertoja.

Lapsen maailmassa mummi on tärkeä.

”Mummi on kuin asema-aluetta hallitseva henkiolento, joka näkymättömänäkin on läsnä kaikkialla. Oli kuin vetta hakeva yksnäinäinen veturi ja sivuraiteilla kolkottava verkkainen tavarajunakin olisivat liikkuneet hänen käskyjensä mukaan.” Kilpi s. 264.

 

Kirjoittaessan Kilpi ei säästele äitiään, isäänsä, itseään tai sukulaisiaan. Suhde äitiin on haastava, vanhempien välit ovat myrskyisät. Muistot synnyttävät myös håpeää ja syyllisyyttä. Kilpi ei idealisoi lapsuuttaan.

Teosta lukiessa heräävät myös lukijan omat lapsuuden muistot.

Teoksen lopussa on Epilogi, 60 vuotta myöhemmin. Sitä olisi saattanut hieman toimittaa.

”Kuljen unissani usein kotiin johtavaa polkua, niinkuin siloin, ja pysähdyn pihaan päästyäni miettimään.” s. 438. Näin päättyy kertomus lapsuudesta.

 

 

Vuodelta 2025 on tuore koskettava evakkokirja Riko Saatsin Yönistujat, Gummerus, 2025, 191 sivua.

 Teos on tiivis ja pelkistetty, sen teemana on karjalaisen perheen sopeutuminen sodan jälkeisessä Suomessa. Teokseen on kirjoitettu perheen emännän näkökulma asutustilalle Nurmeksessa. Anopin hautajaisissa puhkeavat ristiriidat, kun erilaiset kulttuurit törmäävät yhteen. Tulokkailla on väärä kieli (karjalankieli) ja uskonto, ortodoksisuus.

Kirjan taustalla ovat Saatsin suvun vaiheet. Lähteitä on käytetty mm karjalankielisiin jaksoihin.

 

Hieman aiemmin luettiin Pirkko Soinisen Kipulintu (WS, 2023, 181 sivua)

Biofiktiossa heittäydytään runoilija Maila Pylkkösen (1931 - 1986) nahkoihin. Kirja tulkitsee Pylkkösen elämää, runoilijana, puolisona, äitinä. Ja potilaana.

Pirkkko Soininen on kirjoittnut elämäkertaromaanit myös Ellen Thesleffistä, Wiivi Lönnistä ja Signe Branderista.

Eeva Kilpi avaa kertomuksensa lapsuudesta seuraavasti: ”Ensimmäinen mielikuva on valoa ja senkin minä ikäänkuin muistan. Kilpi s. 9.

Kipulinnussa sävy on tummempi. ”Menneisyys on vaikea ja esiin kaivettavissa.”. Soininen s. 7.

Maila Pylkkönen aloitti 1950-luvulla modernistina, mutta kulki omaan suuntaansa. Hänen runokielensä on puheenomaista, vapaasti kertoilevaa, arjen runoutta. Pylkkönen toi roolirunoihin naisen, lapsen ja vanhuksen elämänpiirin 60-luvun yhteiskunnallisen runon rinnalle. Varhaisessa vaiheessa häntä kannustivat opettajat Aaro Hellaakoski (Tyttönormaalilyseo) ja Martti Haavio (Helsingin yliopisto).

Teokseen on kirjoitettu minäkertojana Maila Pylkkönen Nikkilän mielisairaalassa, hänellä on mielikuvistusystävänään L. Onerva. Tämä puoli näyttää herkästi reagoivan Mailan, runoilijan, joka välistä herää pääskysten liverrykseen, välistä näkee hirvittäviä painajaisia, syviin vesiin vajoavia veneitä, pois kaasuttavia linja-autoja. Niiden perään hän juoksee ja kompastuu soratielle verisin polvin. Ja pojan vääntyneet kasvot takaikkunassa. Mailan oman pojan kasvot. Maila menettää molemmat poikansa.

Runoilijan sisäisessä maailmassa sydämen kohdalla on musta kivi.

”Havu tummuu.

Rentukoiden valo kylmenee,

kannot käyvät menninkäisten kaltaisiksi.

Puro pakenee.”

”Tuulelta en kuule omaa ääntäni.

Horsmat viistävät maata,

sekasorrossa puut ja puiden lehdet.

Kaikki kukat hujan hajan.”

- Pylkkönen, s. 17

 

Toisena näkökulmana on kolmannen persoonan kertoja, joka katsoo Mailaa etäältä, kertoo faktoja hänen elämästään. Arkisia tapahtumia, perheonneakin, mutta myös ankeita, kipeitä asioita. Kirjailijuus on läsnä kaiken aikaa. Ensimmäinen teos Klassiset tunteet ilmestyy vuonna 1957, se saa hyvät arvostelut Maila saa apurahoja ja pääsee kirjallisiin piireihin. Pariisiin, tottakai. Maila on tuottelias. Mailan kirjailijuus ja onni on kuitenkin kaiken aikaa hyvin haurasta.

 

Teos on fragmentaarinen, runollinen. Siitä välittyy, että Maila Pylkkönen eli kirjoittamalla, välistä kaikki muu, tärkeäkin unohtuu.

Teoksessa on lähdeluettelo.

 

”Laskisinko koivun lehdet,

koivunlehden sahalaidat?

Siinä kesäni menisi.

Laskisinko kuusenneulat?

Siinä Talvikin menisi,uusi kesä jo tulisi.

Uudet lehdet koivupuuhun.

- Pylkkönen, s. 599.

 

Poimin tähän satunnaisotannalla pari Maila Pylkkösen runoa.

- Timo

Lähteitä:

- Maila Pylkkönen : Kootut : runot ja proosarunot 1957 – 1977. – Otava, 1983, 622 sivua.

- Hökkä, Tuula: Pylkkönen, Maila. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997.

Anne Enright : Valvojaiset (The Gathering).

LUKUPIIRI 22.01.2026

Kirja:  Anne Enright 2007: Valvojaiset (The Gathering). Suomentanut Tarja Kontro. Otava 2010.

 

Valvojaiset voitti vuoden 2007 Booker-palkinnon. Romaani kuvaa kolmen sukupolven perhesuhteita taustalla Irlannin lähihistoria ja mustan huumorin sävyt. Se on irlantilaisen kirjailijan Anne Enrightin neljäs romaani. Hän on julkaissut aiemmin myös palkitun novellikokoelman sekä esseitä ja tietokirjallisuutta. Ennen ryhtymistään täyspäiväiseksi kirjailijaksi Enright toimi Irlannin yleisradion RTÈ:n tv-tuottajana ja ohjaajana.

Löysin The Guardian-lehden haastattelun (The Guardian 18.10.2007), jonka Anne Enright oli antanut juuri saatuaan tietää voittaneensa romaanillaan Booker-palkinnon. Hän kertoo, että työskennellessään Irlannin Yleisradiossa ja TV:ssä, työ oli ollut niin hektistä, että hän kärsi työuupumuksesta ja lopulta romahti täysin. Miehensä tukemana hän jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi. Valvojaiset-romaanissaan hän kertoo halunneensa muun muassa tutkia ”halua ja vihaa”. Nimenomaan seksuaalista halua ja siihen mahdollisesti liittyvää vihaa. Kirja sivuaa myös mahdollista lapsuudessa koettua pedofiliaa, joka vaikuttaa myöhemmin elämässä oleellisena tekijänä ihmisten kohtaloissa ja kokemusmaailmassa.

 

Mielestäni romaani Valvojaiset liittyy vahvasti irlantilaiseen kulttuuriin ja Irlannissa ilmenevään omaan tulkintaan roomalaiskatolisesta uskonnosta. Irlannissa on ikään kuin kansallisesti, irlantilaisesti ilmenevä tulkinta ja vuosisatainen käytäntö katolisesta uskonnosta. Uskonto läpäisee kaiken, useimmat irlantilaiset ovat ”kultturisesti uskonnollisia”. Tältä ainakin ulkopuolelta katsoen vaikuttaa.  

Kun suomalaisena lukijana alkaa lukea kirjaa, joutuu ottamaan tämän irlantilaisen kulttuuritaustan huomioon. Jotkut asenteet ja suhtautumistavat herättävät ihmetystä. Itselleni seksuaalisuuden kuvaus, sen ilmeneminen kirjassa tuntui aluksi jotenkin yliampuvalta, ”klähmäiseltä”. Siihen liityi aina jotenkin epämukava ja ”likainen” vivahde. Kuitenkin seksuaalisuus on kirjassa melkein koko ajan läsnä.  

Lopulta kirjasta alkaa hahmottaa kirjailijan yrityksiä löytää itseään ja löytää menneisyyden ja lapsuuden tapahtumien todellista kulkua ja syy-seuraus ketjuja. Kertoja, Veronica, etsii jopa pakonomaiesti syytä sille, miksi hänen läheisin veljensä Liam on tehnyt Brightonissa itsemurhan hyvin ”irlantilaiseen tapaan”, hukuttautunut kiviä taskussa. Kirjassa kerrotaan Liamin ruumiinvalvojaisita kotona Irlannissa sen jälkeen, kun isosisko Veronica on hakenut ruumiin Brightonista.

Kirjailija, kertoja eli Veronica, etsii myös itseään läpi koko kirjan. Hänessä on jotakin, mikä ei ole selkiintynyt, ei ole itselle selvää, jotakin mitä hän ei ymmärrä. On vain ahdistunut ja paha olla. Hän on ikään kuin umpisolmussa eikä löydä tietä ulos tilanteesta eikä pahasta olostaan. Veronica toimii itseään vastaan, itsetuhoisestikin, juo, ajaa yöllä autoa humalassa paettuaan kotoaan, jossa ei löydä minkäänlaista mielenrauhaa.

 

Lukija seuraa kautta kirjan tätä etsimistä ja pahaa oloa. Kirjailija kuvaa myös osuvasti suurperheen sisarusten suhteita ja sisarkateutta. Osuva on esimerkiksi kuvaus siitä, miten pikkusisko Kitty laulaa enkelimäisesti ruumiinvalvojaisvieraille. Veronica ajattelee:”minun ärsyttävä pikkusisareni joka katsoo kattoon viattomilla silmillään ottaessaan jonkin nuotin ja hellästi laskiessaan sen alas” siis tämä on tapahtunut ennenkin ja Veronicaa todella ärsyttää ”ihana, suloinen,enkelimäinen” pikkusiskonsa. Hän teki sen taas! Ärsyttää kyllä moni muukin toistuva asia sisarten tai oman äidin toiminnassa.

Veronica etsii kuumeisesti vastauksia pahaan oloonsa ja Liamin tekemiin ratkaisuihin menneisyydestä ja menneisyyden tapahtumista. Mikä johti hänen rakkaan pikkuveljensä Liamin alkoholismiin, huumeriippuvuuteen ja lopulta itsemurhaan ”kiviä taskussa”? 

Kirjailija kuvaa hyvin ihmisen hapuilua oman epämääräisen ja selkiintymättömän olonsa ja menneisyyden tapahtumien puristuksessa. Kuka, ketkä, mikä on syypää veljen itsetuhoon ja hänen omaan pahaan oloonsa?

Kirjailija pääsee johonkin perille, kuin pelastuu vellovasta aallokosta rannalle kirjan lopussa. Hän pääsee epäselvästä harhailusta siinä, mitä todella tapahtui menneisyydessä (tai tapahtuiko oikeastaan mitään selittävää) perille nykyhetkeen. Hän alkaa nähdä toivoa, hän alkaa selkiintyä. Lentopelkokin alkaa tuntua terveen ja ehjemmän itsensä löytämiseltä, terveen itsesuojeluvaiston heräämiseltä ja mahdollisesti kohdussa kasvavan uuden elämän suojelemiselta. Kirja loppuu paluuseen Irlantiin oman perheen ja lapsien luo:

”Gatwickin lentokenttä ei ole paras paikka sairastua lentopelkoon. Mutta näyttää siltä että niin minulle on tapahtumassa, koska noissa värkkineissä ollaan niin korkealla ilmassa ja putoamismatka on niin pitkä. Mutta toisaalta olen pudonnut kuukausien ajan. Olen pudonnut omaan elämääni kuukausia. Ja nyt olen laskeutumaisillani siihen.”

Lopun lauseet helpottivat kyllä lukijankin oloa, koska kirja oli paikoin ailahtelevuutensa ja sisältönsä vuoksi raskasta luettavaa.

Leena K. 09.02.2026