Lukupiiri luki Eeva Kilven Rajattomuuden ajan : kertomus lapsuudesta (WS, 2001, 519 sivua).
Eeva Kilven (s. 1928) elämämäkerrallinen sotatrilogia Talvisodan aika (1989), Välirauha, ikävöinnin aika(1990) ja Jatkosodan aika (1993) sijoittuu Hiitolaan, Kolkontaipaleelle, Vuoksenniskalle ja matralle. Trilogia julkaisttin yhteisniteenä Muistojen aika vuonan 1998. Yhteisniteen lukupiiri luki taannoin.
Kirjailijana monipuolisen Kilven teemoja evakkouden lisäksi ovat olleeet luonto, naiseus, tyttöys ja eläinten oikeudet.
Rajattomuuden aika on kertomus lapsuudesta Karjalassa Hiitolassa ajalta ennen sotaa. Eeva Kilpi oli 11 vuotias, kun talvisota syttyi.
Hiitola on teoksessa eläväinen kylä ja asemapaikkakunta. Se on kuitenkin menetetty maisema, muistojen paikka. Menetys on koko ajan läsnä, onhan tämä evakon tarina.
Rajattomuuden aika on fragmentaarinen, rönsyilevä, yksityiskohtainen, siinä liikutaan ajassa edestakaisin.
Se on täynnä hyvin tarkkoja kuvauksia, jossa aikuisen ja lapsen näkökulmat vuorottelevat.
Lukija pääsee Kilven tajunnanvirran matkassa moneen paikkaan ja kertomukseen: isoäidin asemaravintolaan, isän puukaupoille, hevosmarkkinoille, kouluun, invalidisoituneen pipitädin kamariin tai vaikkapa suvun juhliin ja retkille. Yhtäkkiä etsimme isoisän aarretta. Kesken kaiken Kilpi selittää gramofonin toimintaperiaatetta. Kilpi on hyvä tarinan kertoja.
Lapsen maailmassa mummi on tärkeä.
”Mummi on kuin asema-aluetta hallitseva henkiolento, joka näkymättömänäkin on läsnä kaikkialla. Oli kuin vetta hakeva yksnäinäinen veturi ja sivuraiteilla kolkottava verkkainen tavarajunakin olisivat liikkuneet hänen käskyjensä mukaan.” Kilpi s. 264.
Kirjoittaessan Kilpi ei säästele äitiään, isäänsä, itseään tai sukulaisiaan. Suhde äitiin on haastava, vanhempien välit ovat myrskyisät. Muistot synnyttävät myös håpeää ja syyllisyyttä. Kilpi ei idealisoi lapsuuttaan.
Teosta lukiessa heräävät myös lukijan omat lapsuuden muistot.
Teoksen lopussa on Epilogi, 60 vuotta myöhemmin. Sitä olisi saattanut hieman toimittaa.
”Kuljen unissani usein kotiin johtavaa polkua, niinkuin siloin, ja pysähdyn pihaan päästyäni miettimään.” s. 438. Näin päättyy kertomus lapsuudesta.
Vuodelta 2025 on tuore koskettava evakkokirja Riko Saatsin Yönistujat, Gummerus, 2025, 191 sivua.
Teos on tiivis ja pelkistetty, sen teemana on karjalaisen perheen sopeutuminen sodan jälkeisessä Suomessa. Teokseen on kirjoitettu perheen emännän näkökulma asutustilalle Nurmeksessa. Anopin hautajaisissa puhkeavat ristiriidat, kun erilaiset kulttuurit törmäävät yhteen. Tulokkailla on väärä kieli (karjalankieli) ja uskonto, ortodoksisuus.
Kirjan taustalla ovat Saatsin suvun vaiheet. Lähteitä on käytetty mm karjalankielisiin jaksoihin.
Hieman aiemmin luettiin Pirkko Soinisen Kipulintu (WS, 2023, 181 sivua)
Biofiktiossa heittäydytään runoilija Maila Pylkkösen (1931 - 1986) nahkoihin. Kirja tulkitsee Pylkkösen elämää, runoilijana, puolisona, äitinä. Ja potilaana.
Pirkkko Soininen on kirjoittnut elämäkertaromaanit myös Ellen Thesleffistä, Wiivi Lönnistä ja Signe Branderista.
Eeva Kilpi avaa kertomuksensa lapsuudesta seuraavasti: ”Ensimmäinen mielikuva on valoa ja senkin minä ikäänkuin muistan. Kilpi s. 9.
Kipulinnussa sävy on tummempi. ”Menneisyys on vaikea ja esiin kaivettavissa.”. Soininen s. 7.
Maila Pylkkönen aloitti 1950-luvulla modernistina, mutta kulki omaan suuntaansa. Hänen runokielensä on puheenomaista, vapaasti kertoilevaa, arjen runoutta. Pylkkönen toi roolirunoihin naisen, lapsen ja vanhuksen elämänpiirin 60-luvun yhteiskunnallisen runon rinnalle. Varhaisessa vaiheessa häntä kannustivat opettajat Aaro Hellaakoski (Tyttönormaalilyseo) ja Martti Haavio (Helsingin yliopisto).
Teokseen on kirjoitettu minäkertojana Maila Pylkkönen Nikkilän mielisairaalassa, hänellä on mielikuvistusystävänään L. Onerva. Tämä puoli näyttää herkästi reagoivan Mailan, runoilijan, joka välistä herää pääskysten liverrykseen, välistä näkee hirvittäviä painajaisia, syviin vesiin vajoavia veneitä, pois kaasuttavia linja-autoja. Niiden perään hän juoksee ja kompastuu soratielle verisin polvin. Ja pojan vääntyneet kasvot takaikkunassa. Mailan oman pojan kasvot. Maila menettää molemmat poikansa.
Runoilijan
sisäisessä maailmassa sydämen kohdalla on musta kivi.
”Havu tummuu.
Rentukoiden valo kylmenee,
kannot käyvät menninkäisten kaltaisiksi.
Puro pakenee.”
”Tuulelta en kuule omaa ääntäni.
Horsmat viistävät maata,
sekasorrossa puut ja puiden lehdet.
Kaikki kukat hujan hajan.”
- Pylkkönen, s. 17
Toisena näkökulmana on kolmannen persoonan kertoja, joka katsoo Mailaa etäältä, kertoo faktoja hänen elämästään. Arkisia tapahtumia, perheonneakin, mutta myös ankeita, kipeitä asioita. Kirjailijuus on läsnä kaiken aikaa. Ensimmäinen teos Klassiset tunteet ilmestyy vuonna 1957, se saa hyvät arvostelut Maila saa apurahoja ja pääsee kirjallisiin piireihin. Pariisiin, tottakai. Maila on tuottelias. Mailan kirjailijuus ja onni on kuitenkin kaiken aikaa hyvin haurasta.
Teos on fragmentaarinen, runollinen. Siitä välittyy, että Maila Pylkkönen eli kirjoittamalla, välistä kaikki muu, tärkeäkin unohtuu.
Teoksessa on lähdeluettelo.
”Laskisinko koivun lehdet,
koivunlehden sahalaidat?
Siinä kesäni menisi.
Laskisinko kuusenneulat?
Siinä Talvikin menisi,uusi kesä jo tulisi.
Uudet lehdet koivupuuhun.
- Pylkkönen, s. 599.
Poimin tähän satunnaisotannalla pari Maila Pylkkösen runoa.
- Timo
Lähteitä:
- Maila Pylkkönen : Kootut : runot ja proosarunot 1957 – 1977. – Otava, 1983, 622 sivua.
- Hökkä, Tuula: Pylkkönen, Maila. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997.
