Lukupiiri 11.10.2010, luettavana: Sirpa Kähkönen, Neidonkenkä, 2009. / Riitan alustus
Kähkösen ensimmäiset kaksi kirjaa olivat nuorisoromaaneja, mutta varsinaisen läpimurtonsa kirjailijana hän teki historiallisen romaanisarjansa ensimmäisellä, Mustat morsiamet (1998).
Ensimmäinen nuortenkirja Kuu taskussa, 1991, Lasten- ja nuortenkirjallisuuden valtionpalkinto vuonna 1992. Lukittu lähde (1994) Savonia-kirjallisuuspalkinto vuonna 1999. Molemmat kirjat liikkuvat nuoruuden ja aikuisuuden välimaastossa.
Tuotanto
Nuortenkirjat
Kuopio-sarja
Jään ja tulen kevät, 2004
Tietokirja
Vihan ja rakkauden liekit. Kohtalona 1930-luvun Suomi, 2010 Kirja kertoo Kähkösen äidinisästä Lauri Tuomaisesta (1904 - 1971), joka vietti vuosia Tammisaaren pakkotyölaitoksessa
Sirpa Kähkösen ja Kuopio-sarjan romaanien esittelyjä verkossa
Sirpa Kähkönen on kertonut, että hänen historiallisten romaaniensa sarja sai alkunsa kysymyksistä, jotka liittyivät hänen oman sukunsa historiaan ja hänen haluunsa ymmärtää suvun ristiriitoja ja vaiteliaisuutta. Välineitä romaanin Mustat morsiamet kirjoittamiseen antoivat äidinisän sanallinen traditio ja varsinkin äidinäidin vaikeneminen. Asioista, joista ei voinut puhua ääneen, mummo alkoi vuosikymmenten mentyä kertoa lapsenlapselle
Kähkönen halusi kuvata historiaa sisältäpäin, ei valtavirran kertomusta, vaan sitä mitä yksityiset pienet ihmiset tunsivat historian tapahtumien myllerryksessä. Omien perhetarinoidensa kautta sekä aikakauden historiaan tutustumalla, kuten sen ajan lehtiä lukemalla, hän pystyi uppoutumaan kuvaamaansa aikaan ja saamaan henkilönsä puhumaan, ajattelemaan ja toimimaan kyseisen ajan ehdoilla. Tätä historiallista kerrontatapaa kutsutaan myös termillä ”kaunokirjallinen mikrohistoriointi”, jonka Kähkönen on maininnut haastatteluissa vakavana tavoitteenaan. Mustat morsiamet, 1998 -romaanissa Kähkönen kertoo Savon takamailta Kuopioon muuttavasta Annasta ja tämän kaupunkilaistumisesta. Anna on aluksi piikana lääkäriperheessä ja avioituu sitten vallankumoukseen uskovan Lassi Tuomen kanssa. Lassin jouduttua Tammisaareen vankilaan kommunistisesta toiminnasta tuomittuna Anna kokee toisen miehen kanssa lyhyen rakkaustarinan ja synnyttää kaksosvauvat. Hän jää asumaan kuopiolaiseen pihapiiriin yhdessä vanhan ja sairaan anoppinsa ja pyykinpesulla perhettä elättävän kälynsä Hildan kanssa. Rautayöt, 2002 Romaanissa kuvataan vuoden 1940 kesää. Talvisota on tuoreessa muistissa, ja uudesta sodasta huhutaan. Lassi on jämähtänyt puhumattomaksi ja liikkumattomaksi ja eristäytyy perheestä. Vankila- ja sotakokemukset ovat koetelleet häntä kovasti. Hänestä ei ole perheen elättäjäksi, mutta lapset on silti ruokittava joka päivä ja vanhasta anopista huolehdittava, joten jälleen on Annan vastuulla, että perhe pystyy jatkamaan elämäänsä päivästä toiseen. Tämä romaani, kuten koko trilogiakin, kuvaa sitä, miten naiset sitkeinä tarmokkaina ja vastuuntuntoisina pystyvät miehiä nopeammin toipumaan sodan traumoista ja tasaannuttamaan arkipäivän kotirintamalla jotakuinkin normaaliksi armottomissakin elämänehdoissa.
Jään ja tulen kevät, 2004 jatkaa Tuomen perheen tarinaa. Eletään välirauhan aikaa, mutta ilmassa on levottomuutta ja lähenevän uuden sodan uhkaa. Evakkoystävänsä Helvin kautta Anna saa työpaikan ravintolasta ja Hilda ostaa mankelituvan. Tässä romaaniosassa perheen ja suvun kuvaus laajenee yhteisön ja ajan kuvaukseksi. Henkilögalleria kasvaa ja kuvaan tulee porvarillinen Lehtivaaran rouva, englantilainen sotilas Mulligan eli "Mullikka", ja varhain aikuistuneet sota-ajan lapset, ukkinsa kanssa asustava Juho-poika ja karjalainen evakkotyttö Mari. Taustalla vaikuttavat ajan poliittiset aatteet, natsi-ihannointi ja kommunisminpelko, sekä ihmisten ajatuksissa elävät sodan uhrit. Lakanasiivet 2007 tapahtuu 1.7.1941, ainoana päivänä jolloin Kuopiota jatkosodassa pommitettiin. Se alkaa suviyöstä, ja suviyöhön se loppuu. Punaisen Tuomen perheen kuvaus jatkuu, mutta nyt myös yläluokka piirtää kuvaa jatkosodan tunnelmista. Kertoja katselee maailmaansa omasta ylhäisestä sfääristään ja osoittaa kaikkivaltaansa asettumalla välillä kuuksi taivaalle. Kuu, feminiininen prinsiippi, vihjaa ehkä kaiken takana olevaan naisnäkökulmaan, etenkin kun Sillanpää romaanissaan Ihmiset suviyössä asetti kertojansa katselemaan kuvaamaansa maailmaa auringon asemasta. Päällimmäiseksi Lakanasiivissä jää kuitenkin tunne, että jokaisen henkilön näkökulma on yhtä tosi, oli se sitten lahtarin tai punikin, miehen tai naisen. Historia elää, niin romaanin kerronnassa kuin sen kuvaamien ihmisten mielissä. Kansalaissodan varjo heittyy vielä jatkosodan murheissa ihmisten tielle. Sirpa Kähkösen romaanisarjan neljäs osa kuvaa kotirintamaa hälytyssireenien parahtaessa soimaan kesken kesäpäivän. Vuorokauden aikana ihmiskohtalot risteytyvät toisiinsa kaduilla, ravintolassa ja satamassa. Kertoja katsoo korkealta: muurahaisia. Viipurilaissyntyisen, New Yorkiin haikailevan Mizzin myötä kuopiolaisen puutalon pihapiiri kurkottaa työläisnaisten arjen yli. Eksoottinen ilmestys kanniskelee laukussaan puuterirasiaa ja viskilekaa, mutta hänkin tietää, ettei paikoilleen voi jäädä, vaan johonkin on noustava. Ei sovi nujertua, vaikka kasvoille heitetyt elämänanalyysit viiltävät: ”Me juoksemme historian kanssa kilpaa, tyttöseni. Ja historialla, sillä vanhalla nartulla, on kumppaninaan sattuma”. Sarjan romaaneissa ovat naiset olleet keskeisinä hahmoina, ja nyt Kähkönen nostaa myös lapset tarinan keskiöön. Kähkönen on taitava kuvaamaan lapsia sodan keskellä. Heidän kauttaan tarina saa lukijan miettimään paitsi lasten kovia kokemuksia, myös sitä perintöä, jota he ovat joutuneet kantamaan.
Historiaan hyvin perehtyneenä Sirpa Kähkönen kirjoittaa uskottavaa, todentuntuista kuvausta jatkosodan ajasta vivahteikkaalla, suorastaan runollisella kielellä. Erityisen taitavaa on Savon murteen käyttö. Perinteisesti Savon murteen käyttäjät ovat olleet esimerkiksi Suomi-filmeissä hölmöläisiä, mutta Kähkösen ihmiset ovat eläviä, tuntevia ja älykkäitä ihmisiä.
Neidonkenkä, 2009 tapahtuu 9.6.1942.
Jatkosodan aikainen Kuopio sinnittelee eteenpäin raskaan nälkätalven jälkeen On kesäkuun 9. päivä vuonna 1942. Venäjä hengittää raskaasti idän metsien takana. Nälkätalvi otti lujille, mutta Tuomen naiset ovat päättäneet selviytyä tästäkin sodasta.
Ja on Aleksanterinkadun pihapiirin asukkailla myös ilon aiheita. Ruisjauhosäkistä leivotaan Hildan johdolla ensimmäiset sotaleivät ja Anna on saanut lapsensa takaisin luokseen. Ukkikin on suunniltaan ilosta: Juho Tiihonen pääsee oppikouluun. Lapset kulkevat Puijon poluilla ja lehdoissa alkukesän huumaavina päivinä, mutta aarniometsässä he joutuvat todistamaan myös pahoja asioita. Eikä Helvi tiedä kuinka suojelisi vaaralliseen ikään ehtinyttä Maria joutilaiden miesten katseilta.
Veikko Martikainen:
Kähkösen romaaneissa kaikki on tarua - ja kaikki on myöskin totta
Sirpa Kähkönen syntyi Kuopiossa 1964. Kähkösten koti oli osoitteessa Puistokatu 14. Sirpan isovanhemmat asuivat Suokadun ja Haapaniemenkadun kulmassa. Isoisovanhemmat taas Kuopionlahdenkadun ja Haapaniemenkadun kulmassa.
- Kaikki nämä talot ovat jo purettuna. Tämä on ollut yksi syy kirjoittamiseeni, kertoo kirjailija Sirpa Kähkönen. - Haluan, että kadonnut kaupunki herää uudelleen henkiin.
Mustat morsiamet kirjan syntyyn, kuin myös hänen seuraavien romaaniensa syntyyn ja sisältöön on vaikuttanut Sirpa Kähkösen isovanhempien tarina. Muuttihan hänen mummonsa aikoinaan Kuopioon Kaavilta kuten romaanin nuori Annakin muutti maalta. Samoin hänen isoisänsä joutui viettämään pitkiä aikoja Tammisaaren vankilassa silloin vallankumoukselliseksi tulkittujen ajatusten takia.
Lukupiirin Neidonkenkä 11.10.2010
Kirja on Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan viides, mutta yhä siinä tajuaa sanomisen tarpeen. Isovanhempien tarinan rinnalle on tullut oma historia. Kirjailijan muisti kuljettaa mukana kuin repussa kuvia siitä, mikä on kadonnut Kuopion kaupunkikuvasta. Kuvat ovat tärkeitä, ja niin ovat myös 1970-luvun kokemukset lapsuuden leikkiyhteisön laajasta vapaasta toimintapiiristä tuossa kadonneessa ympäristössä. Muistojen säleistä hän rakentaa mielikuviin ehjiksi paikat, jotka fyysisesti ovat tyhjenneet tuttuuden kokemuksesta, ja hän tekee sen kirjoittamalla. Hän tekee sen itselleen, sukulaisilleen, kuopiolaisille ja meille muille.
Toinen, mikä Kähköstä motivoi, on se taikapiiri, mikä häntä ympäröi hänen tehdessään esityötä kirjoihinsa. Sota-ajan henkinen ilmasto oli niin toisenlainen kuin se, jossa nyt eletään tänä yksilöllisyyden aikana. Aikaa luonnehti niukkuus ja puute, jopa ankeus, nälkä ja vilu, mutta myös yhteisöllisyys: toisesta välittäminen ja huolehtiminen sekä yhteinen tavoite, selviytyminen kriisistä, jossa maa parhaillaan oli. Se on hyökynyt häntä vastaan sota-ajan lehdistä, dokumenteista ja aikalaisten kertomuksista, ja hän on siitä vaikuttunut. Ajan erityisluonteesta Anne oli yhtä mieltä: esimerkiksi itsemurhia sattui sotavuosina huomattavan vähän. Kähkönen haluaa jakaa näkemystään sota-ajasta kirjoittamalla.
Kirjailijalla on paitsi motivaatiota, myös kokemusta kirjailijana ja kykyä kehittyä. Hän käyttää äidinkieltä kauniisti ja vaivattoman tuntuisesti niin kuin se olisi soitin. – Ja Kari huomautti, että kirjassa kuvataan musiikkia erittäin hyvin, yhtä onnistuneesti kuin Kjell Westö sen tekee. Kähkönen on lisäksi laajentanut repertuaariaan. Henkilögalleria, jota kirjassa kuljetetaan, on jo melkoinen, parikymmentä henkeä, ja kaikki pysyy koossa. Kuten Timo sanoi, tässä romaanissa kuvataan yhtäläisesti niin miehiä kuin naisia, ja varsinkin muusikoiden kuvaus on eläytyvää. Juoni kulkee henkilöjen kokemusten mukana selvää tavoitetta kohti, jonka lukijakin sisäistää: Edith Vallin pitojen ravintola Tatrassa täytyy onnistua.
Neidonkenkä on historiaromaani, mutta romaanina oikea romaani. Veikko Martikaisen luonnehdinta ”Kähkösen romaaneissa kaikki on tarua - ja kaikki on myöskin totta” on hyvä. Fiktiosta on kyse, eikä turhiin ’asiavirheisiin’ kannata takertua vaikka niitä olisikin. Kirja on viihdyttävä, paikoin tunteisiin vetoavuudessan hämmentävästi ylitsevuotavakin.
Niukoin viittauksin Kähkönen kuvaa ilmassa olevia aatteita kuten Saksa-myönteisyyttä ja Ilmari Lehtivaaran Suur-Suomi-ideaa. Marieke Candrixin kotimaa on Saksan miehittämä, mutta hänelle flaamina natsimyönteisyys on luonnollista. Kummankin näistä kirjailija panee epäröimään periaatteen ”kun tehdään suuria, paljon pientä tuhoutuu ” oikeutusta. Kähkönen ei kyseenalaista henkilöjensä ihmisarvoa, hän kohtelee heitä kunnioittavasti. Lapsia ja nuoria tyttöjä hän kuvaa erityisen lämpimästi. Lasten jutustelu on kirjan hauskinta dialogia.
Entä neidonkenkä? Sen löysi Anne viimeiseltä sivulta, ”kukkasen, joka värisi aukeamaisillaan, kastehelmiä ruskealla leningillään ”. Toden totta, neidonkengän varsi on ruskea.
12.10.2010 Riitta
Neidonkenkä-romaanin henkilöitä.
Romaanisarjan edellisten osien lukeminen auttaa orientoitumaan, muttei ole välttämätön. Seuraava selviää kirjassa itsessään.
-Juho Tiihonen, 10 vuotta, kasvattilapsena tohtori Kelolla. Juhon isoisä on postinkantaja Korhonen, jonka luona Juho on aikaisemmin asunut ja joka on tohkeissaan siitä, että poika on päässyt oppikouluun. Juho on Saaralotan ystävä.
Charlotta, Saaralotta, noin 8 vuotta, puhuu saksaa. Äiti varieteetaiteilija Mizzi on jättänyt tytön tilapäisesti klarinetisti Torkkelin hoiviin
Tohtori Kelo on leski, tytär Sirkka lottana rintamalla. Kelo on mennyt naimisiin, Selma-rouva on eronnut, entinen rouva Lehtivaara, hänellä on pieni lapsi Mikaela muusikko Michael Mulliganin kanssa. Tri Kelo on adoptoinut Mikaelan.
Mandi on tohtori kelolla sisäkkönä.
Ravintola Tatran henkilökuntaa:
Ravintoloitsija Edith Valli, noin 45 vuotta, tullut Viipurista, jossa hänellä on ollut ravintola.
Helmer Karlsson, ent. Heikki Kukkonen, hovimestari, ikä lähelle 50, ollut Viipurissa Edith Vallin ravintolassa töissä.
Unto, Helmer Karlssonin rakastettu, vainaja. Tieto kaatumisesta rintamalla tulee Tatraan tapahtumavuorokauden aikana.
Helvi Martiskainen, töissä Tatrassa.
Arvi Hujanen, Juho Tiihosen kaveri, noin 15, töissä ravintola Tatrassa. Äiti Elsa Hujanen, siskot Seija Hujanen ja vauva Hujanen. Isä Viljami Hujanen rintamalla, tulee lomalle, tuo Helmer Karlssonille Unton jättämän amuletin
Tatra Swing Boys –yhtye:
Kaarlo Torkkeli, klarinetisti, ollut Edith Vallin ravintolassa Viipurissa, kärsii masennuksesta menettämänsä Viipurin, menetetyn rauhanajan ja menetetyn loistosoittimen Lady Facen vuoksi. Ei pysty soittamaan.
Carl Blomberg, Kalle Blomberg basisti, laulusolisti, kotoisin Helsingistä.
Sakari Vakkosalmi, pianisti, liekö Sortavalasta.
Muita kuopiolaisia:
Ensio Mertanen, liikemies, eronnut äskettäin, rouva Karin lähtenyt Helsinkiin. Ensio Mertasella on suhde Edith Valliin. Rouva Selma Kelo on Mertasen serkku.
Mari Martiskainen, noin 15, töissä hattuliikkeessä, äiti Helvi Martiskainen.
Poliisi Heiskanen, kihloissa Helvi Martiskaisen kanssa, lienevätkö naimisissakin jo.
Annikki Susi eli Ani, Marin ystävätär, töissä rohdoskaupassa, 17 vuotta. Annikki ja Mari ovat aikaisemmin olleet SPR:n kurssilla, luopuneet siitä järkyttävän kokemuksen jälkeen. Tutustuneet saksalaisiin sotilaisiin kengitysseppä Meyer ja lääkintämies Widman.
Hilda Tuomi, noin 40 - 50, pyykkäri, tässä leivänleipojana, äiti huonossa kunnossa. Kommunisti.
Anna Tuomi, alle 40? Hilda Tuomen käly. Töissä Tatrassa, mies ollut Tammisaaressa vankina 7 vuotta, nyt rintamalla, avioliitto hajoamassa. Kiinnostunut Kaarlo Torkkelista.
Ilmari Lehtivaara, entinen toimittaja, nykyisin henkisen taistelutoiminnan palveluksessa, isänmaallinen henkilö.
Varatuomari Koitto Laaksonen, Ilmari Lehtivaaran kaveri.
Marieke Candrix, belgialainen toimittaja, joka aikoo viipyä pari päivää ja tehdä jutun Suomesta, kansallissosialistisesti suuntautunut. Ilmari Lehtivaara isännöi.
