Lupaus / Emma Puikkonen & Teemestarin kirja /Emmi Itäranta

Lukupiirimme luki kaksi ilmastonmuutoksesta kumpuavaa teosta Emma Puikkosen Lupauksen (2019) ja Emmi Itärannan Teemestarin kirjan (2012).

 

Lupaus kertoo ilmastoahdistukseen sairastuvasta äid(e)istä lähitulevaisuudessa. ” Lääkäri kertoi, että meissä on paljon äitejä. Tämä ilmastonmuutoksen tuoma epävarmuus on jostakin syystä resonoinu äideissä voimakkaasti, hän sanoi."

Rinna sai aikoinaan isältään lupauksen: ”Vaikka sinä olisit palavassa talossa tai uppoavassa laivassa, minä tulen ja pelastan sinut.” Rinna haluaa siirtää lupauksen tyttärelleen.

Pitkään kaikki on hyvin, ihana koti lapsuuden maisemassa veden äärellä, mutta eron jälkeen Rinna havahtuu vähitellen ympäristön muuttumiseen. Lapsi kysyy vaikeita kysymyksi: Mitä sukupuuttoaalto tarkoittaa?

Lukija saa dystooppisia viitteitä siellä täällä. Sitten mietitään, auttako rukous, muiden energian käytön vahtiminen vai pidettäisiinkö maailmanlopun bileet.

Perhekohtaiseksi ratkaisuksi tarjotaan maanalaista bunkkeria pihamaalle. Joillekuille se on bisnestä. Rinnan perhe ei suojan rakentamista hyväksy, isä, veli ja lapsi etääntyvät.

Lupaus kuvaa tarkalla silmällä äidin ja lapsen tiivistä suhdetta. Myös Rinnan ja veljen sisäinen maailma sekä sisarusten väliset erot on taitavasti kuvattu. Toisaalla Riinan veli äänittää Grönlannissa jään sulamisen prosesseja. Sulavat jäävuoret ovat kovin konkreettinen osoitus ilmastonmuutoksesta, rinnalla kuvataan herkästi veljen ja tämän rakastetun yhteiseloa.

Kirja sitoo ilmastonmuutoksen vaikutukset luonnossa ja yhteiskunnassa arkeen, mielen liikkeisiin ja perhesuhteisiin. Kuitenkin: ”Äidit vain, nuo toivossa väkevät”. 

 

 

Emmi Itäranta kirjoitti Teemestarin kirjan rinnakkain suomeksi ja englanniksi. Teemestarin kirja voitti 2012 Kalevi Jäntin palkinnon. Jenkkikustantamo HarperCollins julkaisi 2014 Memory of water´n Yhdysvalloissa, Britanniassa ja Australiassa. Teos on käännetty lukuisille kielille.

Teoksessa luodaan dystopia tulevaisuuden yhteiskunnasta. Suurten mullistusten jälkeen – kenties ilmastonmuutoksen – ihmiset sinnittelevät puhtaan veden vähyyden ja sotilasdiktatuurin alla. ”Ihmisistä jotka haavoittivat maailmansa, kunnes menettivat sen. ”

Päähenkilö, Noria opiskelee isänsä johdolla teemestariksi. Koska teos on sijoitettu pohjois-Suomeen eivät teerituaalit meitä kaikkia lukijoina puhutelleet. Toisaalta aasialainen teeseremonia edustaa tässä vuosisataisen perinteen ja kulttuurin jatkumista. Seremonia on tasapainoisen elämän saareke diktatuurin ja pelon varjossa.

Kirjassa käytetään käsitteitä veden muisti ja veden ymmärrys. Vesi muistaa sen mitä ihmiset ovat unohtaneet. Lähde on muuttunut paikaksi , jota ei ole. Teemestarilla lähteeseen on kuitenkin ikiaikainen suhde. Vähitellen lähteen salaisuus paljastuu myös muille kyläläisille. Tähän liittyy pohdintaa kenelle luonnonvarat kuuluvat.

Makea vesi on kirjassa vallan väline ja kauppatavaraa, juntta säännöstelee veden käyttöa ja myrkyttääkin sitä. Kirjan kannen kaltaisella sinisellä ympyrällä merkitään talot, joiden asukkaat ovat uhmanneet sotilaiden käskyjä. Suomalaiselle vettä lutraavalle lukijalle kirja muistuttaa puhtaan makean veden vähyydestä maapallolla.

Paperia tai kirjoja ei enää ole, niiden tilalla on viestintätarinat. Muovihaudasta tehdään löytöjä. Haudasta Noria löytää ystävänsä Sanjan kanssa niin sanotun entismaailman keksintöjä. Jotkut löydökset antavat ymmärrystä myöhemmästä Hämärän maailmasta. 

CD-levyiltä he kuulevat Hämärän ajan retkikunnan veden etsinnöistä ja päättävät itse lähteä vaikealle matkalle Menetetyille maille Rovaniemen taakse.

 

Itäranta luo omaa sanastoa, kuten helivaunut, muoviseppä tai roihukärpäset. Kirjan kieli on kaunista jopa runollista ja / tai filosofista.

Kirjasta voi helposti irroittaa jaksoja jotka toimivat proosarunoina:

”Me olemme veden lapsia, ja kuolema on veden liittolainen. Niitä ei voi eroittaa meistä, sillä meidät on tehty veden muuttuvaisuudesta ja kuoleman läheisyydestä. Ne kulkevat aina yhdessä, maailmassa ja meissä, ja tulee aika, jolloin veressämme virtaava vesi juoksee kuiviin. ” s. 145, pehmeakantinen 7. painos.

Suositus molempiin kirjoihin!

 Emma Puikkonen kertoon kirjastaan, YLE Lupaus,
Julkaistu: la 9.3.2019.

 

Interview with Emmi Itäranta, Memory of Water

July 8, 2014

 

Timo

 

 

 

Hölmö nuori sydän / Kirsikka Saari

Kirsikka Saari, ”Hölmö nuori sydän”, romaani. Otava, julkaisupäivä 3.8.2018

”Hölmö nuori sydän”, elokuva. K12, ensi-ilta 12.10.2018, käsikirjoitus Kirsikka Saari, ohjaus Selma Vilhunen,



Romaani ja elokuva ovat kytköksissä toisiinsa. Kirsikka Saari on aikaisemmin käsikirjoittanut televisiosarjan, lyhytelokuvia (esimerkiksi ”Pitääkö mun kaikki hoitaa?”, 2011) ja pitkän fiktion (”Korso”, 2014). Hän opiskelee käsikirjoitusta Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa.
Elokuva on Helsingissä teatterilevityksessä vielä viikolla 8, 2019, mutta lisäksi sitä käytetään oppimateriaalina. Se on otettu mukaan peruskoulun 9-luokkalaisille suunnattuun Koulukinon ohjelmistoon. Verkossa on runsaasti luonnehdintoja sekä elokuvasta että romaanista.

Romaanin ”Hölmö nuori sydän” voi lukea joko aikuisten tai nuorison kirjallisuudeksi tai kumpaankin lajiin. Tekstissä alkutilanne on siitä erikoinen, että peruskoulun yhdeksäsluokkalainen Kiira huomaa olevansa raskaana ja päättää synnyttää vauvan.
Hän tietää isäksi Lennin eikä tämä sanoudu irti projektista.

Päähenkilöt ovat vielä lapsia, 15-vuotiaita. Kummankaan yksinhuoltajaperheessä vanhemmuus ei ole kovin vahvaa. Lennin elämässä isä ei ole ollut mukana lainkaan, ei ole sisaruksia eikä isovanhempia. Äitikään ei viihdy ihan hyvin, hän vihaa työllistämistöitään, on köyhyyden vuoksi äreä, joskus lähtee illalla ”pikkasen rimpsalle”, ja poika on pienestä saanut selvitä yksikseen yön yli.

Kiiran vanhemmat eivät olleet oppineet sietämään toisiaan, isä on liukunut pois perheestä ja Kiiran elämästä. Kiiralla on kaksospikkuveljet, ja heidänkin isänsä on häipynyt. Äidin kanssa riidellään kuten usein murrosikäisten perheissä.
Työn ja taloudellisen vastuun rasittaman äidin on vaikea ottaa aikuisen vanhemman asennetta teini-ikäiseen lapseen. Hän jää myös sivuun tyttären elämästä, kun Kiira äidin estämättä muuttaa kotoa pois.

Niin kuin ihmiset, myös kartta on tärkeä. Romaanissa liikutaan Myllypurossa, Itäkeskuksessa ja lähiympäristössä.

Kotiseutu on kirjan henkilöille niin keskeinen, että jos joskus tulee asiaa Helsingin keskustaan, se on kuin kävisi jossakin todella kaukana.
 Asuinseudulla on ulkomaalaistaustaisia suomalaisia, joita osa väestä ei pidä suomalaisina, vaikka he olisivat syntyneetkin täällä. Lennin äitiä harmittaa se, mitä hän näkee näiden omistavan. Omassa köyhyydessään hän pitää sitä epäoikeudenmukaisena. Naapureina ja tuttuina on ”kotoutuneeksi” katsottava somalialaisen Abdin perhe, mutta Lenni saa kuntosalilla ystäväkseen myös Jannen, miehen, joka levittää vieraita torjuvaa aatetta. Lenni saa tältä maahanmuuttovastaisia flaijereita jaettavakseen.

 Ristiriitaisten faktojen välissä Lenni on ihan pihalla. Muslimien omaisuuteen kajotaan, heidän kokoustilojaan töhritään, niihin suunnitellaan iskua, ja propagandassa islam esitetään vaarana, jolta on suojauduttava, vaikka oma uskonto ei vaikuta suuremmin tärkeältä paikallisille kristityille itselleen. Lisäksi juuri Abdi auttaa Lenniä pahassa tilanteessa.
Lenni tajuaa, että Jannen flaijerit eivät ole hänen juttunsa ja irtautuu joukosta.

Teksti antaa aavistaa, että tästä antisankarista tulee vielä oman elämänsä sankari. Synnytyssairaalaan Kiiran äitikin löytää tiensä tyttären luo.

Romaanissa kerrotaan arjen tapahtumista kaupunginosassa, jonka tunnistaa. Ilmaisua ja juonen kulkua voi pitää elokuvallisena, mutta kirjoittaja onkin alan ammattilainen.
 Hän kirjoittaa hyvällä suomen kielellä.
 Realistinen kerronta hiukan masentaakin: onko kiusaaminen näin arkipäiväistä ja näinkö kärsimätöntä ja epäkohteliasta keskustelumme yleisesti on?
Vai onko tarkoitus kuvata sitä, millä keinoin ihmissuhteet saadaan aivan juntturaan?

Riitta

Kissani Jugoslavia / Pajtim Statovci

Lukupiiri 23.1.2019

Pajtim Statovci, Kissani Jugoslavia
Otava 2014
                                                                                             
”Kissani Jugoslavia” –teoksen julkaisemisvuonna sen tekijä täytti 24-vuotta. Kirja palkittiin vuoden parhaana esikoisromaanina (Helsingin Sanomat, 2014). Teos on käännetty kahdeksalle kielelle ja sen julkaisuoikeudet on myyty 11 maahan.
 ”Kissani Jugoslaviasta” on tehty myös näytelmä (Kansallisteatterin Villensauna, 2018).

New York Timesin kriitikon kiinnostus romaania kohtaan saattaa olla sen menestyksen merkittävin mittari.
Yliopisto-lehdessä Y/03/18  Statovci torjuu ajatuksen siitä, että romaani kuvaisi hänen tai hänen sukulaistensa elämää. Suomalaisena Suomessa asuen Kosovo ja Albania vain kiinnostavat häntä hänen kosovolaisjuurtensa vuoksi ja siksi, ettei hän ole kasvanut siellä. Toiseus kiinnostaa Statovcia, hän kokee sitä itsekin Suomessa.

Toiseus seuranetsinnässä ja homoseksuaalisten henkilöiden rakkaussuhde aloittaa ja lopettaa ”Kissani Jugoslavian”. Alun ja lopun välissä on sekä naturalistista romaanikerrontaa että fantasiaa. On etnologinen kuvaus naimisiinmenosta ja on selostus lähdöstä levottomalta Balkanilta sekä elämästä Suomessa maahanmuuttajina. Kertojana on Kosovosta tullut nainen Emine.
Tarinaan lomittuvat toisen kertojan, aikuiseksi kasvaneen nuoren maahanmuuttajamiehen Bekimin muistot ja nykyhetki.

 Iso kuristajakäärme (ihmisellä, joka lapsena näki painajaisia käärmeistä ja aikuisenakin pelkää niitä) on epätavallinen lemmikki, ja asuinkumppaniksi tullut kissa on vielä persoonallisempi. Bekim oli tavannut kissan homobaarissa. Se on hurmaava, itserakas ja ilkeilevä, osoittautuu rasistiksikin. Se on kuin maahanmuuttajia vihaavien äiti, väreiltään mustan ja valkoisen kirjava.

Rauhan oloissa Eminen perhe on elänyt Kosovossa hyvässä asemassa, puoliso Bajram on töissä yliopistossa. Teoksen läpi kulkee kuvaus avioliitosta, johon kuuluu toisen ehdoton valta ja toisen rooli valtakuviota  todeksi elävänä osapuolena. Autoritaarisuus tuntuu joskus menevän ihan överiksi, se on jyrkkää ja väkivaltaistakin, mutta roolit sisäistäneiden kesken tehtävänjako toimii. Eletään tutussa ympäristössä eikä vaihtoehtoja ole. Tasapaino järkkyy sodan ja pakolaisuuden seurauksena.

Kirjailija siirtää perheen Suomeen aloittamaan tyhjästä. Omat traditiot katkeavat, ei voi elää suuressa talossa, jossa asuisi vanhaan tapaan monta sukupolvea, pojat perheineen omissa kerroksissaan. Tulokkaina maassa, jossa on oudot tavat ja järkyttävän paljon vapaaehtoisesti yksin asuviakin, perheenisän auktoriteettiasema horjuu. Synnyinmaan uskonnosta tulee niin tärkeä, että lapsille koulussa opetettava elämänkatsomustieto saa hänet pois tolaltaan. Lapset kasvaessaan etääntyvät vanhemmistaan ja vaimo alkaa mielessään suunnitella itsenäistä elämää.  Puolisoista näennäisesti heikompi selviytyy, vahvempi ei kestä muutoksia eikä yksinäisyyttä.

Statovci käsittelee vivahteikkaasti tunteita, joiden vietäväksi yksilö vain joutuu: syrjityksi tulemisen tunnetta, väkivaltaisen vanhemman lapsessa aiheuttamaa koteloitunutta vihaa sekä kauhua, jota teini-ikäinen morsian kokee siirtyessään isän holhouksesta sellaisen miehen käskyvaltaan, josta ei tiedä mitään: ”Vasta silloin tajusin, että eläisin loppuelämäni hänen kanssaan, ja ajatus iski kylkeeni kuin rakennuksen sisään sukeltava purkupallo.”

Kissa ja käärme liitetään usein eri sukupuolten seksuaalisuuteen, mutta kirjailija saattaa tarkoittaa eläimillä moninaisia asioita. Verkosta voi löytää tulkintoja. Lemmikkikäärme aiheuttaa konfliktin ja vaaran. Käärmeen kuolema ja lopun rauhaisa, onnellinen yhdessäolo Bekimin ja hänen kumppaninsa kanssa voivat liittyä toisiinsa tai sitten ei.
Hiukan arvoituksellinen on myös Bekimin hyökkäys Kosovossa äidinisää vastaan, kissa olallaan. Kissat voivat olla myös perinteistä irtautumisen indikaattori, jos Kosovon albaanit vieroksuvat niitä.
Kannen kuvana kissa on paikallaan: kansi on myyvä.
Lukupiirissä ihmeteltiin sitä, miksi Otava ei mainitse sen suunnittelijaa.

Riitta

"Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät"

Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät. Siltala 2016.

Alkuteos ”Réparer les vivants”, 2014, kääntäjät Ville Keynäs ja Anu Partanen.


Kolme noin kahdenkymmenen ikäistä lainelautailijaa palaa autolla Ranskan rannikolta sisämaahan päin, joutuu liikenneonnettomuuteen, ja yksi nuorukaisista
saa hengenvaarallisen päävamman.
Alkaa tarina Simon Limbresin kehosta.

Simonin päivä oli alkanut noin 5:50 aamulla kutsulla lainelautailuun;
häntä tuodaan teho-osastolle kello 10:12; tunnin kuluttua anestesialääkäri
toteaa, että kuolema lähestyy, aivot ovat tuhoutumassa; 11:40 Simonin äiti on matkalla sairaalaan;
17:30 neuvottelu vanhempien kanssa elinsiirroista päättyy;
18:36 Simon merkitään virallisesti aivokuolleeksi;
kirurgiryhmä saadaan kokoon 22 jälkeen;
kello 23:50 sydän on irrotettu,
ja kello 01:30 yöllä tapahtuvaksi romaanissa kuvaillaan Simonin fyysisen  olemuksen palauttaminen hautajaiskuntoon.
Sairaalassa tapaturma oli käynnistänyt prosessin, jossa hallinnoitavina olivat aivokuolleen nuoren miehen terveet sisäelimet, operaation suorittajat sekä siirrännäisjonossa olevat henkilöt.

Kello neljältä seuraavana aamuna Simonin sydän alkoi jatkaa elämäänsä
toisessa kehossa. Simonin tapaturma pysäytti vanhempien arjen aamupäivällä,
ja iltamyöhällä tieto tavoitti myös tyttöystävän.


Kirjailija kuvaa toisistaan jo erilleen asettuneiden puolisojen
yhteistä järkytystä ja tuskaa, lääkärin ja elinsiirtokoordinaattorin
työhön kuulunutta suostuttelevaa neuvottelua sekä elinsiirto-operaatiota.
Henkilöt esitellään vähitellen tekstin kulussa ja siinä sivussa
myös lääketieteellisen kuolema-käsitteen muutos vuonna 1959.


Pitkistä lauseistaan huolimatta kirja vangitsee lukijan.
de Kerangal maalailee runollisesti ympäristöä,
surffaajien intoa, aaltojen luonnetta, säätä sekä lääkärin
ja hoitajan työtä.  Tunnevyöryistä huolimatta teosta hallitsee tyyneys
(kirjan nimi on muuten sitaatti Tsehovin näytelmästä).

Päätökset tehdään rauhallisesti harkinnan jälkeen,
 ja yhteiskunta toimii luotettavasti sopimusten mukaan.

Tarkoituksellista väkivaltaa romaanissa ei ole,
se on hienostunut kaunokirjallisuuden tuote.

23.3.2018 Riitta

Suuri lammaseikkailu // Uraanilamppu ja muita novelleja

Kevällä luettttiin Murkamin Suuri lammasseikkailu
ja Hary Salmenniemen Uraanilamppu ja muita novelleja.

Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 1993 (pokkaripainos 2010)
Alkuteos: Hitsuji o meguru bõken 1982 (engl. A Wild Sheep Chase)
Englannista suomentanut: Leena Tamminen



Suuri lammasseikkailu ei yllätä Murakamin tekstien ystävää. Alussa kolmekymppinen eronnut tokiolainen mainostoimittaja kohtaa naisen, jolla on uskomattomat ja kiihottavat korvat. Korvat johdattavat seikkailuun. Tietyn mainoskuvan takia päähenkilö saa tehtävän etsiä salaperäinen lammas. Lampaalla on suunnitelmia ihmiskunnan varalle..

Absurdia, hauskaa, arkista. Maagista, jännittävääkin. Tätä nyt vain lukee ilokseen.


Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja. 
Siltala 2017. 177 s.

Runoilija Harry Salmenniemi on kirjoittanut  ensimmäisen proosateoksensa.

Tekstejä on useaan lähtöön. Kirjan intertekstuaaliset novellit puhuttavat lukunörttejä. Ensimmäisessä on pohjana Juhani Ahon novelli 'Kun isä lampun osti'.

Nykytyyliin kirjassa on lähdeluettelo.
Viittauksissa on mukana J.P. Roosin artikkeli masennuksesta, jossa tapaustutkimuksen kohteena  on Jörn Donner. Novellissa 'Piilodepressio' on kohteena Lapuan liikkeen mies Kurt Martti Wallenius.

Alkuperäinen  Mika Taanilan artikkeli Eino Ruutsalon kokeellisista elokuvista nostaa unohdettua elokuvantekijää. Vastapainoksi novellin 'Ohjaaja' katkera mutta menestynyt minäkertoja käy hyökkäykseen kokeellista elokuvaa ja Ruutsaloa kohtaan.  Lukijana jää miettimään miksi yleisönsuosio ei ritä?


'Tunnet itsesi kuninkaaksi' vie huippu-urheilijan pään sisään. 'Fantastinen salaatti' on hauska irvailu nykyajan ruokakulttuurista.  'Toiminta' kuvaa heräävän aamutoimia.
'Kukaan ei ymmärrä minun tuskaani' kuljettaa lukijan tapaamiseen kustannustoimittajan kanssa.

Teoksessa on monenlaista tyylikokeilua. Valaistuuko lukija?  Jotenkin innostuu teksteistä.

- Timo

Lähteitä:

Piilomasennus - suomalaisten miesten kansantauti? / J.P.Roos. 1999

Sinä yönä näin hänet / Jančar, Drago

Sinä yönä näin hänet luettiin  lukupiirissä talvella 2017.

Drago Jancar: ”Sinä yönä näin hänet”, Mansarda 2015. 

Sloveeninkielinen alkuteos ”To nos sem jo videl”, 2010, suomennos Kari Klemelä.

Drago Jancarin teos alkaa muodoltaan perinteisenä yhden kertojan tarinana.  Sitten kertoja vaihtuu. Eri ihmiset muistelevat samaa, 1930-luvun loppupuolen ja toisen maailmansodan aikaan tuntemaansa naista ja tämän puolisoa. 

Muistelunäkökulmat vaihtuvat tuosta ajasta nykyaikaan, ja todellinen tapahtumien kulku jää osittain lukijan arvailun varaan. 

Romaani kuvaa taiteen keinoin sekä Balkanin vaikeaa 1900-luvun historiaa että ihmisluontoa poikkeusoloissa, ihmistä niin huhujen, väärinymmärtämisen, manipuloinnin, väkivallan ja pelon kohteena kuin sellaisten tuottajanakin. 

Se antaa jonkinlaista näkökulmaa 1991 alkaneisiin ja pitkin 1990-lukua jatkuneisiin Jugoslavian hajoamissotiin.
Romaani tekee myös ymmärrettäväksi ihmisen henkisen vammautumisen silloin, kun joukossa toimimisen paineet vievät kauheisiin tekoihin. Ne tahtoisi myöhemmin unohtaa, mutta ei voi, koska tapahtumat palaavat painajaisuniin vuosien ja vuosikymmenten ajan.

Drago Jancarin romaanista on luonnehdintoja verkossa, tässä pari niistä:

Risto Niemi-Pynttäri on kirjoittanut romaanista käännöskirjallisuuden verkkolehdessä Maailmankirjat 27.9.2015: ”Kyseessä on vaikuttavasti rakentuva romaani II maailmansodan Sloveniasta: viisi kertojaa puhuu Veronikasta, herkästä ja vapaamielisestä rouvasta, ja hänen kohtalostaan. Veronika itse puuttuu, hän on verhottu ja poissaoleva. Veronikasta tulee eräänlainen allegoria sille kuinka rakkaus, hyvyys ja vapaus vähitellen menetetään.”

 Veijo Hietala on kirjoittanut romaanista 23.12.2015 otsikolla ”Veronikan viisi elämää” (Turun Sanomat verkossa, TS-kirja – kirja-arviot): ”Tyyliltään näennäisen arkinen ja konstailematon romaani  puhuttelee salaviisaalla pasifismillaan.

Etenkin näinä aikoina jolloin tuhannet elämää rakastavat veronikat maailmalla jakavat taas kerran Veronikan kohtalon.”

Kiiltomato-verkkojulkaisussa Satu Taskinen on 6.3.2016 arvioinut romaania perusteellisesti otsikolla ”Linnun vai sammakon perspektiivistä”.

Kari Klemelän käännös on hyvää suomea, sitä on verkossa kiitelty (Risto Niemi-Pynttäri , Veijo Hietala) ja hiukan moitittukin (Satu Taskinen).

Drago Jancar mainitaan Slovenian tunnetuimmaksi kirjailijaksi. Hän on saanut tuotannostaan palkintoja kotimaassaan ja ulkomailla,  muun muassa European Short Story Award –novellipalkinnon 1994  sekä Herder Prize 2003 ja European Prize for Literature 2011 –kirjallisuuspalkinnot.
Romaani ”Sinä yönä näin hänet” Jancar palkittiin Sloveniassa 2011 (Kresnik Award), ja Ranskassa se oli paras käännösromaani vuonna 2014 (Niemi-Pynttärin ja Hietalan mukaan).

”Sinä yönä näin hänet” lukukokemuksena: ei mikään turha kirja.

Riitta

Mihail Siskin: Sinun kirjeesi

MIHAIL SISKIN, SINUN KIRJEESI (Pismovnik), 2011, WSOY 2012, suomentanut Vappu Orlov

Mihail Siskin (s. 1961 Moskovassa) on venäläinen kirjailija. Kirjastaan ”Sinun kirjeesi” hän on saanut vuonna 2011 Venäjän suurimman kirjallisuuspalkinnon Bolsaja Kniga. ”. En voi väittää, että olisin saanut lukemalla romaanin haltuuni, en liioin referoiden pysty sitä tyhjentämään, eikä vika ole ainakaan kääntäjässä. Vappu Orlovin suomennos on hyvä. 

Siskiniä on verrattu seuraaviin: Tolstoi, Tsehov, Dostojevski, Bunin, Coetzee, Pamuk, Sokolov ja Bulgakov. (05.02.2016 donnamobilenkirjat.blogspot.fi) ”Sinun Kirjeesi” -romaania on luettu useassa lukupiirissä ja sitä on käsitelty monessa blogissa. Verkossa on ylistäviä kommentteja.
Siskin kirjoittaa venäjäksi, vaikka on asunut Sveitsissä vuodesta 1995. Länsi-Suomi –lehden uutisessa 25.10.2015 (verkossa) Hän sanoo haluavansa kirjoittaa venäjäksi asioista, joista ei voisi Venäjällä kirjoittaa. Suomessa Siskin on vieraillut ainakin Helsinki Lit 2015 –tapahtumassa ja Helsingin kirjamessuilla 2015, ja suomeksi on käännetty ”Sinun kirjeesi” lisäksi ”Neidonhius”. Hän on kritisoinut Venäjän nykyhallintoa. Verkossa on hänen esseensä voitonpäivänä 2015 (”Venäjä on muuttanut keskiaikaants.fi/kulttuuri/kirjat/ 13.10.2012 (Tintti Klapuri).

Kirjan sisällöstä voi lyhyesti kertoa, että päähenkilöitä on kaksi, ja heistä Vladimir (Volodja, Vova) lähetetään vuonna 1900 kahdeksan valtion muodostaman sotilasliittouman joukoissa kukistamaan boksarikapinaa Pohjois-Kiinassa. Lansimaalaisia vastaan kapinoivat boksarit eli yihetuanit olivat aiemmin kesällä hyökänneet länsimaalaisten kimppuun Pekingissä ja Tianjinissa. (Sanan ”yihetuan” merkitys on: ”oikeudenmukaisuuden ja harmonian nyrkki”.)
Alexandra (Sasha, Sashenka) opiskelee lääketiedettä ja pitää praktiikkaa 1900-luvun jälkipuoliskolla luultavasti Neuvostoliitossa.

He siis elävät paitsi erillään toisistaan, myös eri aikaa, ja silti rakkaussuhde on intensiivinen ja uskottava.

Siskin leikkii aikakäsityksellä. Aivan alussa Vladimir viittaa tsaariperheen murhaan, mikä todellisuudessa tapahtui vasta vuonna 1918, ja hän itse on jo kuollut, kun kirjeenvaihdosta on jäljellä kaksi kolmannesta.

Ajan etenemiseen hän viittaa kirjoittamalla esimerkiksi, että kello kahmii aikaa (Alexandran isä, 333), tai että yöt ovat loppumattomia, kun sen sijaan vuodet hölkkäävät (yövuorolainen, 317), mutta, kuten Alexandra lukee lehdestä, ”- - - ajassa on jotakin sotkua. Tapahtumat voivat esiintyä missä järjestyksessä tahansa ja sattua kenelle hyvänsä.” (250) Tarinassa on juoni, mutta aikaa ei mitata, ja kirjailija sekoittaa tapahtumien järjestystä.

Vladimir on sotilas, häntä ympäröi kuolema, mutta hän tappaa ensi kerran kirjan loppupuolella ja silloinkin lopettaakseen kärsivän eläimen. ”Ei minusta oikein ole soturiksi.”(276) Hän referoi kiinalaisia julisteita: ”Yanguizit rikkoivat maailman harmonian, se täytyy palauttaa. Sen vuoksi yanguizit on hävitettävä. Meidät. (---) Meidät on tapettava(---)”(91, 92). (Kiinan kielen länsimaalaista tarkoittavan sanan ”yangguizi” merkitys on ”ulkomaalainen piru”). Sota on Vladimirin kannalta sinnittelyä kurjissa oloissa. Vihollisia ovat ensin kuumuus, veden niukkuus ja hiekkamyrskyt, sitten sateet ja lieju, yleensä kaikki epämukavuudet, mitä leirielämä vieraalla maalla sisältää, sekä kaiken aikaa pelko. Tärkein tavoiteltava voitto on hengissä säilyminen (245-246). Hän kuvaa taistelutapoja: ”Julmuus on täällä aivan mahdotonta. (---) Miehet raaistuvat kun näkevät, mitä heidän tovereilleen tehdään”(155-156).

Vladimir on keskellä sotatoimia esikuntakirjurina, ja hänen kuvauksensa tehtävistään ovat usein sarkastisia, humoristisiakin (64, 90, 93). Hän kertoo kirjoittamastaan voittoisasta sotatoimikertomuksesta, kun Tianjin oli vallattu 800 kaatuneen hinnalla. ”Erityisen iloisia ovat varmaan ne, joista on tullut minun kirjaimiani ja numeroitani.” Eli kaatuneet (275). Vladimir joutuu ponnistelemaan säilyttääkseen ihmisyytensä näkemistään julmuuksista huolimatta. Kirjoittamalla, lukemalla Alexandran kirjeitä ja eläytymällä muistoihinsa, joihin kuuluvat kirjaklassikot, hän sanoo pysyvänsä koossa. Sodan kamaluuteen ei totu lukijakaan, mikä lienee tarkoitus.

Romaani on kirjemuodossa, kummankin kirje vuorotellen, päiväämättömänä, joskus pitkänä kuin novelli. Alexandran kirjeiden alussa on pyöreä täppä, Vladimirilla vastaavasti nelikulmainen. Rakastuneet nuoret ovat yhdessä vietetyn kesän jälkeen joutuneet eroon toisistaan. Kirjeet tuovat lohtua sekä lähettäjälle että saajalle, kulkeutuvatpa ne perille tai eivät, tai jos niitä ei tule, kirjeet voidaan kuvitella?

Alexandra ja Vladimir eivät kommentoi toistensa kirjeitä, mutta kummankin teksteissä on teemoja toisen mainitsemista asioista. Vladimir on kertonut lapsena kuulemansa kuvauksen gondolieerista (123), ja Alexandra toistaa sen kirjeessään (315). Mies sanoo olleensa vastasyntyneenä porkkananvärinen (237), ja Alexandra nimittää häntä Vova-porkkanaiseksi (6, 89). Alexandra kertoo teinitytölle tarinan (321), jonka Vladimir on kertonut omana sukutarinanaan (38-39). Vladimir kirjeisiin tulee ”Pappi Johanneksen valtakunta” (73, 358), jota Alexandra oli kuvaillut lapsuuden iltasatukirjanaan (52), ja Mona Lisa, jonka tämä on maininnut aikaisemmin (5, 322 ). Lopussa Alexandra kertoo, että häntä odottaa joku, joka painaa päänsä hänen polvilleen (358). Vladimirin kirjeessä on ollut sellainen haave (313).

Siskin kertoo tavanomaisista arjen ongelmista eri elämäntilanteissa, ja usein yllättävä uusi tieto tuo mukaan myös komiikkaa. Hän kuvaa hylätyn vaimon osaa, teini-ikäisten kipuilevaa kasvua, uusperheisten vaikeutta hyväksyä uudet perheenjäsenet sekä lapsuudesta jatkuneen ystävyyden päättymistä. Hän antaa kummallekin päähenkilölle tahollaan roolin uusperheessä. Mukana on yliluonnollisia tapahtumia, kaikki realistisesti kerrottuna (351-352, 254).
Romanttinen rakkaus Alexandran ja Vladimirin kirjeissä on sekin lähes myyttistä kirjan muun todellisuuden keskellä. Yhdessä asuvien parien yhdessäolo takkuaa, ja avioparien elämään kuuluvat riidat ja sivusuhteet. Vladimir kertoo äidilleen ottaneensa salaa yhteyttä isäänsä, joka oli jättänyt perheen. (Tämä on vuosien ajan lähettänyt äidille rahaa.) Äiti siihen, ettei tämä ole hänen oikea isänsä (239).
Alexandra kertoo vanhempiensa riidoista. Hän kertoo myös ensi-ihastuksestaan aikuisesta miehestä, joka kohteliaasti torjuu hänen teinirakkautensa. Äiti on neuvonut häntä odottamaan oikeaa rakkautta, sellaista kuin hänen ja Alexandran isän välillä on. Ennen pitkää tyttö huomaa, että ensi-ihastus onkin äidin rakastaja (62, 64). Alexandran isä taas kuolinvuoteellaan pyytelee anteeksi avioliiton aikaista historiaansa toisen naisen kanssa. Vladimirin kuoltua yksin jäänyt Alexandrakaan ei löydä kestävää suhdetta.

Paradoksina sodassa tappamisen rinnalle tulevat siviilielämän merkillisyydet, Aleksandran työ. Alexandra oli luullut, että hän opiskelee auttaakseen luomaan elämää, mutta käykin niin, että elämän lopettamisesta tulee hänelle työtä (252, 314). Hän itse kaipaa lasta, jota ei saanut. KU:n verkkolehden Pentti Straniuksen mukaan (22.8.2010) Neuvostoliitossa ja Venäjällä raskaudenkeskeytystä on yleisesti käytetty ehkäisykeinona, lähes joka toinen raskaus päättyy aborttiin. (Toisaalta kirjassa kahdessakin kohtaa puhutaan synnittömästä sikiämisestä kuin naisten yleisesti pitäisi hävetä seksikäyttäytymistään (239, 320.)

Kerronta etenee nykyhetkessä ja muistoissa, lukijalle käy suurin piirtein selväksi, mitä Alexandralle tapahtuu, ja kuinka ”yanguizit”, Vladimir heidän joukossaan etenevät. Tapahtuu Tianjinin valtaus, mutta todellisuudessa vähän toista vuotta kestänyt sotatoimi Kiinassa tuntuu Vladimirin osalta jatkuvan vuosia. Aika on sotilaan mielestä joko kiitänyt nopeasti tai pysähtynyt, tai siitä on tullut näkymätöntä: sotaanlähdön jälkeen sitä on mennyt ”paljon, hyvin paljon.” (153). Alexandra huomaa vanhenneensa (269), ja siitä päätellen hänen yksinolonsa on jatkunut jo ainakin 15 - 20 vuotta (318 - 319).

”Sinun kirjeesi” on lukuelämyksenä nautittavaa, runollista, ja vaikka sisältö paikoin on lähes siirappista, tunteikkuus ja vastakohtaisuuksien komiikka tasapainottavat toisiaan.

Romaanissa Siskin myös esittänee mielipiteitään. Hän puhuu kirjoitetun sanan tärkeydestä, ja Vladimir pohtii usein sanan ja sanotun merkitystä. ”Sanat ovat tärkeitä siksi, että niiden avulla koettu jää elämään” . (- - -)”Kirjoitus on ainoa viestintäkeino kuolleiden, elävien ja vielä syntymättömien välillä” (189). Kirjassa kansojen välisten vihollisuuksien syy jää hämäräksi, ja siinä on epäluuloa uskontoja (263, 322 - 323), sotimista ja synnyinmaatakin kohtaan (6-7). Kuvaukset lähestyvästä kuolemasta ovat siviilielämässä toisaalta raadollisia, toisaalta kauniita. Sodassa taas kuolema on toiveissa nopea, mutta todellisuudessa raaka ja kauhea.
Kummankin kirjeenkirjoittajan olojen kuvailu lomittain korostaa sodan absurdiutta ja brutaaliutta. Kerran Alexandra kirjoittaa: ”On mahdotonta uskoa, että jossain on sota. Ja on aina ollut. Ja on aina oleva. Ja siellä oikeasti ruhjotaan ja tapetaan ihmisiä.” (83) Muuten hän sotaan mitenkään viittaamatta kertoo arjestaan eikä kommentoi niitä oloja, joissa Vladimir elää. Media välittää meillekin jatkuvasti tietoa eri puolilla maailmaa meneillään olevista konflikteista, joissa sotilaat ja siviilit kärsivät ja vastapuolen ihmisarvo kyseenalaistetaan, ilman että se vaikuttaa omaan arkeemme ja ilman että voimme tehdä mitään asian hyväksi.

Siskin valottaa myös suhtautumista erilaisuuteen. Esimerkiksi Charles Beaudelaire (1821 – 1867) kirjoitti runossaan ”Sokeat” (suom. V. A. Koskenniemi) muun muassa: ”Oi katso, sieluni mun, kauheat he ovat nähdä, melkein naurettavat, kuin unen vallassa he kulkevat ja tyhjin silmin ilmaan tuijottavat. (- - - )”
Vladimirin isäpuoli on sokea (78-79). Se lisää hänen vastenmielisyyttään poikapuolen silmissä. Näkövammainen puolestaan joutuu kuuntelemaan näkevien surkuttelua. Näiden mukaan hänen elämänsä on vähemmän arvokasta kuin näkevien, ellei arvotonta vallan: ”Olisi parempi olla kokonaan elämättä kuin elää noin!” Tämä saa isäpuolen toisaalta raivostumaan (218), toisaalta suhtautumaan huvittuneesti ennakkoasenteisiin. Vladimir joutuu vähitellen myöntämään, että toisin kuin hän itse murrosiän myllerryksessä, Pavel Antonovits (jota hän nimittää vain ”sokeaksi”) elää hyväntuulisena täyttä elämää (185).

Hienointa kirjassa on sen ”yleispätevyys”. Niin monet asiat joista on puhe, ovat kuin tavanomaista ihmiselämää, sekä sodassa että rauhassa.

Vladimir on suhtautunut ärtyneesti puheeseen tuonpuoleisesta elämästä. Kun hänestä itsestään tulee vainaja, hän muuttuu aineettomaksi monumentiksi. Alexandra: ”Kaksi päivää makasin nousematta sängystä. Miksi olisin noussut? Kaikki muuttui jääksi. Niin sielu kuin jalatkin.”
Vladimirin äiti: ”Olisipa arkku, olisipa hauta, mutta kun ei ole mitään – pelkkä paperi.” (94)

Kirjeiden vuo rakastavaisten välillä kuitenkin jatkuu. Eikö Alexandra vain päästä irti? Hänen kirjeensä sivuilla 150-307 ovat päiväkirjamaisia, ilman vastaanottajan puhuttelua. Hän kertoo niillä pettymyksistä ihmissuhteissa, kuolemista ja lapsipuolen tapaturmasta.

Sivulta 313 lähtien kirjeiden alussa on taas helliä sanoja vastaanottajalle. Kirjan lopulla kertomukseen tulee mukaan myös käytännön tekoina osoitettu rakkaus. Kuolema aineellistuu Alexandralle äidin ja isän saattohoitona, ja hän huolehtii vanhemmista näiden elämän viime viikkoina. Lopulta, lumesta muovailemansa tyttö seuranaan Alexandra lähestyy omaa kuolemaansa. 

Runollisimmat sivut ovat kirjan lopussa. Molemmat rakastavaiset odottavat kohtaavansa toisensa (358-362).

22.4.2016 Riitta