Kissani Jugoslavia / Pajtim Statovci

Lukupiiri 23.1.2019

Pajtim Statovci, Kissani Jugoslavia
Otava 2014
                                                                                             
”Kissani Jugoslavia” –teoksen julkaisemisvuonna sen tekijä täytti 24-vuotta. Kirja palkittiin vuoden parhaana esikoisromaanina (Helsingin Sanomat, 2014). Teos on käännetty kahdeksalle kielelle ja sen julkaisuoikeudet on myyty 11 maahan.
 ”Kissani Jugoslaviasta” on tehty myös näytelmä (Kansallisteatterin Villensauna, 2018).

New York Timesin kriitikon kiinnostus romaania kohtaan saattaa olla sen menestyksen merkittävin mittari.
Yliopisto-lehdessä Y/03/18  Statovci torjuu ajatuksen siitä, että romaani kuvaisi hänen tai hänen sukulaistensa elämää. Suomalaisena Suomessa asuen Kosovo ja Albania vain kiinnostavat häntä hänen kosovolaisjuurtensa vuoksi ja siksi, ettei hän ole kasvanut siellä. Toiseus kiinnostaa Statovcia, hän kokee sitä itsekin Suomessa.

Toiseus seuranetsinnässä ja homoseksuaalisten henkilöiden rakkaussuhde aloittaa ja lopettaa ”Kissani Jugoslavian”. Alun ja lopun välissä on sekä naturalistista romaanikerrontaa että fantasiaa. On etnologinen kuvaus naimisiinmenosta ja on selostus lähdöstä levottomalta Balkanilta sekä elämästä Suomessa maahanmuuttajina. Kertojana on Kosovosta tullut nainen Emine.
Tarinaan lomittuvat toisen kertojan, aikuiseksi kasvaneen nuoren maahanmuuttajamiehen Bekimin muistot ja nykyhetki.

 Iso kuristajakäärme (ihmisellä, joka lapsena näki painajaisia käärmeistä ja aikuisenakin pelkää niitä) on epätavallinen lemmikki, ja asuinkumppaniksi tullut kissa on vielä persoonallisempi. Bekim oli tavannut kissan homobaarissa. Se on hurmaava, itserakas ja ilkeilevä, osoittautuu rasistiksikin. Se on kuin maahanmuuttajia vihaavien äiti, väreiltään mustan ja valkoisen kirjava.

Rauhan oloissa Eminen perhe on elänyt Kosovossa hyvässä asemassa, puoliso Bajram on töissä yliopistossa. Teoksen läpi kulkee kuvaus avioliitosta, johon kuuluu toisen ehdoton valta ja toisen rooli valtakuviota  todeksi elävänä osapuolena. Autoritaarisuus tuntuu joskus menevän ihan överiksi, se on jyrkkää ja väkivaltaistakin, mutta roolit sisäistäneiden kesken tehtävänjako toimii. Eletään tutussa ympäristössä eikä vaihtoehtoja ole. Tasapaino järkkyy sodan ja pakolaisuuden seurauksena.

Kirjailija siirtää perheen Suomeen aloittamaan tyhjästä. Omat traditiot katkeavat, ei voi elää suuressa talossa, jossa asuisi vanhaan tapaan monta sukupolvea, pojat perheineen omissa kerroksissaan. Tulokkaina maassa, jossa on oudot tavat ja järkyttävän paljon vapaaehtoisesti yksin asuviakin, perheenisän auktoriteettiasema horjuu. Synnyinmaan uskonnosta tulee niin tärkeä, että lapsille koulussa opetettava elämänkatsomustieto saa hänet pois tolaltaan. Lapset kasvaessaan etääntyvät vanhemmistaan ja vaimo alkaa mielessään suunnitella itsenäistä elämää.  Puolisoista näennäisesti heikompi selviytyy, vahvempi ei kestä muutoksia eikä yksinäisyyttä.

Statovci käsittelee vivahteikkaasti tunteita, joiden vietäväksi yksilö vain joutuu: syrjityksi tulemisen tunnetta, väkivaltaisen vanhemman lapsessa aiheuttamaa koteloitunutta vihaa sekä kauhua, jota teini-ikäinen morsian kokee siirtyessään isän holhouksesta sellaisen miehen käskyvaltaan, josta ei tiedä mitään: ”Vasta silloin tajusin, että eläisin loppuelämäni hänen kanssaan, ja ajatus iski kylkeeni kuin rakennuksen sisään sukeltava purkupallo.”

Kissa ja käärme liitetään usein eri sukupuolten seksuaalisuuteen, mutta kirjailija saattaa tarkoittaa eläimillä moninaisia asioita. Verkosta voi löytää tulkintoja. Lemmikkikäärme aiheuttaa konfliktin ja vaaran. Käärmeen kuolema ja lopun rauhaisa, onnellinen yhdessäolo Bekimin ja hänen kumppaninsa kanssa voivat liittyä toisiinsa tai sitten ei.
Hiukan arvoituksellinen on myös Bekimin hyökkäys Kosovossa äidinisää vastaan, kissa olallaan. Kissat voivat olla myös perinteistä irtautumisen indikaattori, jos Kosovon albaanit vieroksuvat niitä.
Kannen kuvana kissa on paikallaan: kansi on myyvä.
Lukupiirissä ihmeteltiin sitä, miksi Otava ei mainitse sen suunnittelijaa.

Riitta

"Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät"

Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät. Siltala 2016.

Alkuteos ”Réparer les vivants”, 2014, kääntäjät Ville Keynäs ja Anu Partanen.


Kolme noin kahdenkymmenen ikäistä lainelautailijaa palaa autolla Ranskan rannikolta sisämaahan päin, joutuu liikenneonnettomuuteen, ja yksi nuorukaisista
saa hengenvaarallisen päävamman.
Alkaa tarina Simon Limbresin kehosta.

Simonin päivä oli alkanut noin 5:50 aamulla kutsulla lainelautailuun;
häntä tuodaan teho-osastolle kello 10:12; tunnin kuluttua anestesialääkäri
toteaa, että kuolema lähestyy, aivot ovat tuhoutumassa; 11:40 Simonin äiti on matkalla sairaalaan;
17:30 neuvottelu vanhempien kanssa elinsiirroista päättyy;
18:36 Simon merkitään virallisesti aivokuolleeksi;
kirurgiryhmä saadaan kokoon 22 jälkeen;
kello 23:50 sydän on irrotettu,
ja kello 01:30 yöllä tapahtuvaksi romaanissa kuvaillaan Simonin fyysisen  olemuksen palauttaminen hautajaiskuntoon.
Sairaalassa tapaturma oli käynnistänyt prosessin, jossa hallinnoitavina olivat aivokuolleen nuoren miehen terveet sisäelimet, operaation suorittajat sekä siirrännäisjonossa olevat henkilöt.

Kello neljältä seuraavana aamuna Simonin sydän alkoi jatkaa elämäänsä
toisessa kehossa. Simonin tapaturma pysäytti vanhempien arjen aamupäivällä,
ja iltamyöhällä tieto tavoitti myös tyttöystävän.


Kirjailija kuvaa toisistaan jo erilleen asettuneiden puolisojen
yhteistä järkytystä ja tuskaa, lääkärin ja elinsiirtokoordinaattorin
työhön kuulunutta suostuttelevaa neuvottelua sekä elinsiirto-operaatiota.
Henkilöt esitellään vähitellen tekstin kulussa ja siinä sivussa
myös lääketieteellisen kuolema-käsitteen muutos vuonna 1959.


Pitkistä lauseistaan huolimatta kirja vangitsee lukijan.
de Kerangal maalailee runollisesti ympäristöä,
surffaajien intoa, aaltojen luonnetta, säätä sekä lääkärin
ja hoitajan työtä.  Tunnevyöryistä huolimatta teosta hallitsee tyyneys
(kirjan nimi on muuten sitaatti Tsehovin näytelmästä).

Päätökset tehdään rauhallisesti harkinnan jälkeen,
 ja yhteiskunta toimii luotettavasti sopimusten mukaan.

Tarkoituksellista väkivaltaa romaanissa ei ole,
se on hienostunut kaunokirjallisuuden tuote.

23.3.2018 Riitta

Suuri lammaseikkailu // Uraanilamppu ja muita novelleja

Kevällä luettttiin Murkamin Suuri lammasseikkailu
ja Hary Salmenniemen Uraanilamppu ja muita novelleja.

Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 1993 (pokkaripainos 2010)
Alkuteos: Hitsuji o meguru bõken 1982 (engl. A Wild Sheep Chase)
Englannista suomentanut: Leena Tamminen



Suuri lammasseikkailu ei yllätä Murakamin tekstien ystävää. Alussa kolmekymppinen eronnut tokiolainen mainostoimittaja kohtaa naisen, jolla on uskomattomat ja kiihottavat korvat. Korvat johdattavat seikkailuun. Tietyn mainoskuvan takia päähenkilö saa tehtävän etsiä salaperäinen lammas. Lampaalla on suunnitelmia ihmiskunnan varalle..

Absurdia, hauskaa, arkista. Maagista, jännittävääkin. Tätä nyt vain lukee ilokseen.


Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja. 
Siltala 2017. 177 s.

Runoilija Harry Salmenniemi on kirjoittanut  ensimmäisen proosateoksensa.

Tekstejä on useaan lähtöön. Kirjan intertekstuaaliset novellit puhuttavat lukunörttejä. Ensimmäisessä on pohjana Juhani Ahon novelli 'Kun isä lampun osti'.

Nykytyyliin kirjassa on lähdeluettelo.
Viittauksissa on mukana J.P. Roosin artikkeli masennuksesta, jossa tapaustutkimuksen kohteena  on Jörn Donner. Novellissa 'Piilodepressio' on kohteena Lapuan liikkeen mies Kurt Martti Wallenius.

Alkuperäinen  Mika Taanilan artikkeli Eino Ruutsalon kokeellisista elokuvista nostaa unohdettua elokuvantekijää. Vastapainoksi novellin 'Ohjaaja' katkera mutta menestynyt minäkertoja käy hyökkäykseen kokeellista elokuvaa ja Ruutsaloa kohtaan.  Lukijana jää miettimään miksi yleisönsuosio ei ritä?


'Tunnet itsesi kuninkaaksi' vie huippu-urheilijan pään sisään. 'Fantastinen salaatti' on hauska irvailu nykyajan ruokakulttuurista.  'Toiminta' kuvaa heräävän aamutoimia.
'Kukaan ei ymmärrä minun tuskaani' kuljettaa lukijan tapaamiseen kustannustoimittajan kanssa.

Teoksessa on monenlaista tyylikokeilua. Valaistuuko lukija?  Jotenkin innostuu teksteistä.

- Timo

Lähteitä:

Piilomasennus - suomalaisten miesten kansantauti? / J.P.Roos. 1999

Sinä yönä näin hänet / Jančar, Drago

Sinä yönä näin hänet luettiin  lukupiirissä talvella 2017.

Drago Jancar: ”Sinä yönä näin hänet”, Mansarda 2015. 

Sloveeninkielinen alkuteos ”To nos sem jo videl”, 2010, suomennos Kari Klemelä.

Drago Jancarin teos alkaa muodoltaan perinteisenä yhden kertojan tarinana.  Sitten kertoja vaihtuu. Eri ihmiset muistelevat samaa, 1930-luvun loppupuolen ja toisen maailmansodan aikaan tuntemaansa naista ja tämän puolisoa. 

Muistelunäkökulmat vaihtuvat tuosta ajasta nykyaikaan, ja todellinen tapahtumien kulku jää osittain lukijan arvailun varaan. 

Romaani kuvaa taiteen keinoin sekä Balkanin vaikeaa 1900-luvun historiaa että ihmisluontoa poikkeusoloissa, ihmistä niin huhujen, väärinymmärtämisen, manipuloinnin, väkivallan ja pelon kohteena kuin sellaisten tuottajanakin. 

Se antaa jonkinlaista näkökulmaa 1991 alkaneisiin ja pitkin 1990-lukua jatkuneisiin Jugoslavian hajoamissotiin.
Romaani tekee myös ymmärrettäväksi ihmisen henkisen vammautumisen silloin, kun joukossa toimimisen paineet vievät kauheisiin tekoihin. Ne tahtoisi myöhemmin unohtaa, mutta ei voi, koska tapahtumat palaavat painajaisuniin vuosien ja vuosikymmenten ajan.

Drago Jancarin romaanista on luonnehdintoja verkossa, tässä pari niistä:

Risto Niemi-Pynttäri on kirjoittanut romaanista käännöskirjallisuuden verkkolehdessä Maailmankirjat 27.9.2015: ”Kyseessä on vaikuttavasti rakentuva romaani II maailmansodan Sloveniasta: viisi kertojaa puhuu Veronikasta, herkästä ja vapaamielisestä rouvasta, ja hänen kohtalostaan. Veronika itse puuttuu, hän on verhottu ja poissaoleva. Veronikasta tulee eräänlainen allegoria sille kuinka rakkaus, hyvyys ja vapaus vähitellen menetetään.”

 Veijo Hietala on kirjoittanut romaanista 23.12.2015 otsikolla ”Veronikan viisi elämää” (Turun Sanomat verkossa, TS-kirja – kirja-arviot): ”Tyyliltään näennäisen arkinen ja konstailematon romaani  puhuttelee salaviisaalla pasifismillaan.

Etenkin näinä aikoina jolloin tuhannet elämää rakastavat veronikat maailmalla jakavat taas kerran Veronikan kohtalon.”

Kiiltomato-verkkojulkaisussa Satu Taskinen on 6.3.2016 arvioinut romaania perusteellisesti otsikolla ”Linnun vai sammakon perspektiivistä”.

Kari Klemelän käännös on hyvää suomea, sitä on verkossa kiitelty (Risto Niemi-Pynttäri , Veijo Hietala) ja hiukan moitittukin (Satu Taskinen).

Drago Jancar mainitaan Slovenian tunnetuimmaksi kirjailijaksi. Hän on saanut tuotannostaan palkintoja kotimaassaan ja ulkomailla,  muun muassa European Short Story Award –novellipalkinnon 1994  sekä Herder Prize 2003 ja European Prize for Literature 2011 –kirjallisuuspalkinnot.
Romaani ”Sinä yönä näin hänet” Jancar palkittiin Sloveniassa 2011 (Kresnik Award), ja Ranskassa se oli paras käännösromaani vuonna 2014 (Niemi-Pynttärin ja Hietalan mukaan).

”Sinä yönä näin hänet” lukukokemuksena: ei mikään turha kirja.

Riitta

Mihail Siskin: Sinun kirjeesi

MIHAIL SISKIN, SINUN KIRJEESI (Pismovnik), 2011, WSOY 2012, suomentanut Vappu Orlov

Mihail Siskin (s. 1961 Moskovassa) on venäläinen kirjailija. Kirjastaan ”Sinun kirjeesi” hän on saanut vuonna 2011 Venäjän suurimman kirjallisuuspalkinnon Bolsaja Kniga. ”. En voi väittää, että olisin saanut lukemalla romaanin haltuuni, en liioin referoiden pysty sitä tyhjentämään, eikä vika ole ainakaan kääntäjässä. Vappu Orlovin suomennos on hyvä. 

Siskiniä on verrattu seuraaviin: Tolstoi, Tsehov, Dostojevski, Bunin, Coetzee, Pamuk, Sokolov ja Bulgakov. (05.02.2016 donnamobilenkirjat.blogspot.fi) ”Sinun Kirjeesi” -romaania on luettu useassa lukupiirissä ja sitä on käsitelty monessa blogissa. Verkossa on ylistäviä kommentteja.
Siskin kirjoittaa venäjäksi, vaikka on asunut Sveitsissä vuodesta 1995. Länsi-Suomi –lehden uutisessa 25.10.2015 (verkossa) Hän sanoo haluavansa kirjoittaa venäjäksi asioista, joista ei voisi Venäjällä kirjoittaa. Suomessa Siskin on vieraillut ainakin Helsinki Lit 2015 –tapahtumassa ja Helsingin kirjamessuilla 2015, ja suomeksi on käännetty ”Sinun kirjeesi” lisäksi ”Neidonhius”. Hän on kritisoinut Venäjän nykyhallintoa. Verkossa on hänen esseensä voitonpäivänä 2015 (”Venäjä on muuttanut keskiaikaants.fi/kulttuuri/kirjat/ 13.10.2012 (Tintti Klapuri).

Kirjan sisällöstä voi lyhyesti kertoa, että päähenkilöitä on kaksi, ja heistä Vladimir (Volodja, Vova) lähetetään vuonna 1900 kahdeksan valtion muodostaman sotilasliittouman joukoissa kukistamaan boksarikapinaa Pohjois-Kiinassa. Lansimaalaisia vastaan kapinoivat boksarit eli yihetuanit olivat aiemmin kesällä hyökänneet länsimaalaisten kimppuun Pekingissä ja Tianjinissa. (Sanan ”yihetuan” merkitys on: ”oikeudenmukaisuuden ja harmonian nyrkki”.)
Alexandra (Sasha, Sashenka) opiskelee lääketiedettä ja pitää praktiikkaa 1900-luvun jälkipuoliskolla luultavasti Neuvostoliitossa.

He siis elävät paitsi erillään toisistaan, myös eri aikaa, ja silti rakkaussuhde on intensiivinen ja uskottava.

Siskin leikkii aikakäsityksellä. Aivan alussa Vladimir viittaa tsaariperheen murhaan, mikä todellisuudessa tapahtui vasta vuonna 1918, ja hän itse on jo kuollut, kun kirjeenvaihdosta on jäljellä kaksi kolmannesta.

Ajan etenemiseen hän viittaa kirjoittamalla esimerkiksi, että kello kahmii aikaa (Alexandran isä, 333), tai että yöt ovat loppumattomia, kun sen sijaan vuodet hölkkäävät (yövuorolainen, 317), mutta, kuten Alexandra lukee lehdestä, ”- - - ajassa on jotakin sotkua. Tapahtumat voivat esiintyä missä järjestyksessä tahansa ja sattua kenelle hyvänsä.” (250) Tarinassa on juoni, mutta aikaa ei mitata, ja kirjailija sekoittaa tapahtumien järjestystä.

Vladimir on sotilas, häntä ympäröi kuolema, mutta hän tappaa ensi kerran kirjan loppupuolella ja silloinkin lopettaakseen kärsivän eläimen. ”Ei minusta oikein ole soturiksi.”(276) Hän referoi kiinalaisia julisteita: ”Yanguizit rikkoivat maailman harmonian, se täytyy palauttaa. Sen vuoksi yanguizit on hävitettävä. Meidät. (---) Meidät on tapettava(---)”(91, 92). (Kiinan kielen länsimaalaista tarkoittavan sanan ”yangguizi” merkitys on ”ulkomaalainen piru”). Sota on Vladimirin kannalta sinnittelyä kurjissa oloissa. Vihollisia ovat ensin kuumuus, veden niukkuus ja hiekkamyrskyt, sitten sateet ja lieju, yleensä kaikki epämukavuudet, mitä leirielämä vieraalla maalla sisältää, sekä kaiken aikaa pelko. Tärkein tavoiteltava voitto on hengissä säilyminen (245-246). Hän kuvaa taistelutapoja: ”Julmuus on täällä aivan mahdotonta. (---) Miehet raaistuvat kun näkevät, mitä heidän tovereilleen tehdään”(155-156).

Vladimir on keskellä sotatoimia esikuntakirjurina, ja hänen kuvauksensa tehtävistään ovat usein sarkastisia, humoristisiakin (64, 90, 93). Hän kertoo kirjoittamastaan voittoisasta sotatoimikertomuksesta, kun Tianjin oli vallattu 800 kaatuneen hinnalla. ”Erityisen iloisia ovat varmaan ne, joista on tullut minun kirjaimiani ja numeroitani.” Eli kaatuneet (275). Vladimir joutuu ponnistelemaan säilyttääkseen ihmisyytensä näkemistään julmuuksista huolimatta. Kirjoittamalla, lukemalla Alexandran kirjeitä ja eläytymällä muistoihinsa, joihin kuuluvat kirjaklassikot, hän sanoo pysyvänsä koossa. Sodan kamaluuteen ei totu lukijakaan, mikä lienee tarkoitus.

Romaani on kirjemuodossa, kummankin kirje vuorotellen, päiväämättömänä, joskus pitkänä kuin novelli. Alexandran kirjeiden alussa on pyöreä täppä, Vladimirilla vastaavasti nelikulmainen. Rakastuneet nuoret ovat yhdessä vietetyn kesän jälkeen joutuneet eroon toisistaan. Kirjeet tuovat lohtua sekä lähettäjälle että saajalle, kulkeutuvatpa ne perille tai eivät, tai jos niitä ei tule, kirjeet voidaan kuvitella?

Alexandra ja Vladimir eivät kommentoi toistensa kirjeitä, mutta kummankin teksteissä on teemoja toisen mainitsemista asioista. Vladimir on kertonut lapsena kuulemansa kuvauksen gondolieerista (123), ja Alexandra toistaa sen kirjeessään (315). Mies sanoo olleensa vastasyntyneenä porkkananvärinen (237), ja Alexandra nimittää häntä Vova-porkkanaiseksi (6, 89). Alexandra kertoo teinitytölle tarinan (321), jonka Vladimir on kertonut omana sukutarinanaan (38-39). Vladimir kirjeisiin tulee ”Pappi Johanneksen valtakunta” (73, 358), jota Alexandra oli kuvaillut lapsuuden iltasatukirjanaan (52), ja Mona Lisa, jonka tämä on maininnut aikaisemmin (5, 322 ). Lopussa Alexandra kertoo, että häntä odottaa joku, joka painaa päänsä hänen polvilleen (358). Vladimirin kirjeessä on ollut sellainen haave (313).

Siskin kertoo tavanomaisista arjen ongelmista eri elämäntilanteissa, ja usein yllättävä uusi tieto tuo mukaan myös komiikkaa. Hän kuvaa hylätyn vaimon osaa, teini-ikäisten kipuilevaa kasvua, uusperheisten vaikeutta hyväksyä uudet perheenjäsenet sekä lapsuudesta jatkuneen ystävyyden päättymistä. Hän antaa kummallekin päähenkilölle tahollaan roolin uusperheessä. Mukana on yliluonnollisia tapahtumia, kaikki realistisesti kerrottuna (351-352, 254).
Romanttinen rakkaus Alexandran ja Vladimirin kirjeissä on sekin lähes myyttistä kirjan muun todellisuuden keskellä. Yhdessä asuvien parien yhdessäolo takkuaa, ja avioparien elämään kuuluvat riidat ja sivusuhteet. Vladimir kertoo äidilleen ottaneensa salaa yhteyttä isäänsä, joka oli jättänyt perheen. (Tämä on vuosien ajan lähettänyt äidille rahaa.) Äiti siihen, ettei tämä ole hänen oikea isänsä (239).
Alexandra kertoo vanhempiensa riidoista. Hän kertoo myös ensi-ihastuksestaan aikuisesta miehestä, joka kohteliaasti torjuu hänen teinirakkautensa. Äiti on neuvonut häntä odottamaan oikeaa rakkautta, sellaista kuin hänen ja Alexandran isän välillä on. Ennen pitkää tyttö huomaa, että ensi-ihastus onkin äidin rakastaja (62, 64). Alexandran isä taas kuolinvuoteellaan pyytelee anteeksi avioliiton aikaista historiaansa toisen naisen kanssa. Vladimirin kuoltua yksin jäänyt Alexandrakaan ei löydä kestävää suhdetta.

Paradoksina sodassa tappamisen rinnalle tulevat siviilielämän merkillisyydet, Aleksandran työ. Alexandra oli luullut, että hän opiskelee auttaakseen luomaan elämää, mutta käykin niin, että elämän lopettamisesta tulee hänelle työtä (252, 314). Hän itse kaipaa lasta, jota ei saanut. KU:n verkkolehden Pentti Straniuksen mukaan (22.8.2010) Neuvostoliitossa ja Venäjällä raskaudenkeskeytystä on yleisesti käytetty ehkäisykeinona, lähes joka toinen raskaus päättyy aborttiin. (Toisaalta kirjassa kahdessakin kohtaa puhutaan synnittömästä sikiämisestä kuin naisten yleisesti pitäisi hävetä seksikäyttäytymistään (239, 320.)

Kerronta etenee nykyhetkessä ja muistoissa, lukijalle käy suurin piirtein selväksi, mitä Alexandralle tapahtuu, ja kuinka ”yanguizit”, Vladimir heidän joukossaan etenevät. Tapahtuu Tianjinin valtaus, mutta todellisuudessa vähän toista vuotta kestänyt sotatoimi Kiinassa tuntuu Vladimirin osalta jatkuvan vuosia. Aika on sotilaan mielestä joko kiitänyt nopeasti tai pysähtynyt, tai siitä on tullut näkymätöntä: sotaanlähdön jälkeen sitä on mennyt ”paljon, hyvin paljon.” (153). Alexandra huomaa vanhenneensa (269), ja siitä päätellen hänen yksinolonsa on jatkunut jo ainakin 15 - 20 vuotta (318 - 319).

”Sinun kirjeesi” on lukuelämyksenä nautittavaa, runollista, ja vaikka sisältö paikoin on lähes siirappista, tunteikkuus ja vastakohtaisuuksien komiikka tasapainottavat toisiaan.

Romaanissa Siskin myös esittänee mielipiteitään. Hän puhuu kirjoitetun sanan tärkeydestä, ja Vladimir pohtii usein sanan ja sanotun merkitystä. ”Sanat ovat tärkeitä siksi, että niiden avulla koettu jää elämään” . (- - -)”Kirjoitus on ainoa viestintäkeino kuolleiden, elävien ja vielä syntymättömien välillä” (189). Kirjassa kansojen välisten vihollisuuksien syy jää hämäräksi, ja siinä on epäluuloa uskontoja (263, 322 - 323), sotimista ja synnyinmaatakin kohtaan (6-7). Kuvaukset lähestyvästä kuolemasta ovat siviilielämässä toisaalta raadollisia, toisaalta kauniita. Sodassa taas kuolema on toiveissa nopea, mutta todellisuudessa raaka ja kauhea.
Kummankin kirjeenkirjoittajan olojen kuvailu lomittain korostaa sodan absurdiutta ja brutaaliutta. Kerran Alexandra kirjoittaa: ”On mahdotonta uskoa, että jossain on sota. Ja on aina ollut. Ja on aina oleva. Ja siellä oikeasti ruhjotaan ja tapetaan ihmisiä.” (83) Muuten hän sotaan mitenkään viittaamatta kertoo arjestaan eikä kommentoi niitä oloja, joissa Vladimir elää. Media välittää meillekin jatkuvasti tietoa eri puolilla maailmaa meneillään olevista konflikteista, joissa sotilaat ja siviilit kärsivät ja vastapuolen ihmisarvo kyseenalaistetaan, ilman että se vaikuttaa omaan arkeemme ja ilman että voimme tehdä mitään asian hyväksi.

Siskin valottaa myös suhtautumista erilaisuuteen. Esimerkiksi Charles Beaudelaire (1821 – 1867) kirjoitti runossaan ”Sokeat” (suom. V. A. Koskenniemi) muun muassa: ”Oi katso, sieluni mun, kauheat he ovat nähdä, melkein naurettavat, kuin unen vallassa he kulkevat ja tyhjin silmin ilmaan tuijottavat. (- - - )”
Vladimirin isäpuoli on sokea (78-79). Se lisää hänen vastenmielisyyttään poikapuolen silmissä. Näkövammainen puolestaan joutuu kuuntelemaan näkevien surkuttelua. Näiden mukaan hänen elämänsä on vähemmän arvokasta kuin näkevien, ellei arvotonta vallan: ”Olisi parempi olla kokonaan elämättä kuin elää noin!” Tämä saa isäpuolen toisaalta raivostumaan (218), toisaalta suhtautumaan huvittuneesti ennakkoasenteisiin. Vladimir joutuu vähitellen myöntämään, että toisin kuin hän itse murrosiän myllerryksessä, Pavel Antonovits (jota hän nimittää vain ”sokeaksi”) elää hyväntuulisena täyttä elämää (185).

Hienointa kirjassa on sen ”yleispätevyys”. Niin monet asiat joista on puhe, ovat kuin tavanomaista ihmiselämää, sekä sodassa että rauhassa.

Vladimir on suhtautunut ärtyneesti puheeseen tuonpuoleisesta elämästä. Kun hänestä itsestään tulee vainaja, hän muuttuu aineettomaksi monumentiksi. Alexandra: ”Kaksi päivää makasin nousematta sängystä. Miksi olisin noussut? Kaikki muuttui jääksi. Niin sielu kuin jalatkin.”
Vladimirin äiti: ”Olisipa arkku, olisipa hauta, mutta kun ei ole mitään – pelkkä paperi.” (94)

Kirjeiden vuo rakastavaisten välillä kuitenkin jatkuu. Eikö Alexandra vain päästä irti? Hänen kirjeensä sivuilla 150-307 ovat päiväkirjamaisia, ilman vastaanottajan puhuttelua. Hän kertoo niillä pettymyksistä ihmissuhteissa, kuolemista ja lapsipuolen tapaturmasta.

Sivulta 313 lähtien kirjeiden alussa on taas helliä sanoja vastaanottajalle. Kirjan lopulla kertomukseen tulee mukaan myös käytännön tekoina osoitettu rakkaus. Kuolema aineellistuu Alexandralle äidin ja isän saattohoitona, ja hän huolehtii vanhemmista näiden elämän viime viikkoina. Lopulta, lumesta muovailemansa tyttö seuranaan Alexandra lähestyy omaa kuolemaansa. 

Runollisimmat sivut ovat kirjan lopussa. Molemmat rakastavaiset odottavat kohtaavansa toisensa (358-362).

22.4.2016 Riitta

Routavuosi / Juha Seppälä

Talvella 2015/16  luettiin Juha Seppälän Routavuosi (2004).

Kirjan aikajänne on 1904 - 2004. Aikatasot sekottuvat minäkertojan mielessä.
Teos on historiallinen romaani joka rinnastaa 1900-luvun ja 2000-luvun alun .
Venäläistäminen vertautuu EU:n lonkeroihin.

Ikuinen opiskelija Kaarle menee liian syvälle aiheeseensa. Hän tutkii 1900-luvun alun sortovuosia  ja samaistuu Schaumanin aikalaiseen Eric-nimiseen kansalaisaktivistiin.

Teos on äärimmäisen taitava mutta laittaa lukijan tarkkaavuuden lujille.

Hanna Laitinen teki teoksesta gradun: Historian ja nykyisyyden rakentuminen Juha Seppälän romaanissa Routavuosi.

"Tutkielmassa käsitellään historian ja nykyisyyden rakentumista Juha Seppälän romaanissa Routavuosi (2004). Tutkimuskohteena olevassa teoksessa kuvataan suomalaista yhteiskuntaa kahtena eri aikana, 1900-lvun alussa ja 2000-luvun alussa usean minäkertojan kerronnan kautta. Romaanin keskeisiä teemoja ovat politiikkaan, poliittiseen terrorismiin, valtaan ja kansaan liittyvät kysymykset sekä historian kerronnallisuus. "

"Keskeisin tutkimustulos on, että Seppälän Routavuodessa romaanin kerronnan rakenne tukee temaattista sisältöä ja rakentaa analogista asetelmaa 1900-luvun alun ja 2000-luvun alun tarinoiden välille. Nimeämättömissä luvuissa sekoittuvat toisiinsa kahden eri aikakauden henkilöhahmon todellisuudet ja ajatukset niin, että tulkintatavasta riippuen äänessä voi nähdä olevan joko kahden eri minäkertojan tai kertojan, jonka äänessä sulautuvat toisiinsa kaksi eri henkilöhahmoa ja aikakautta. Kerronnan hierarkkisten tasojen ylittyminen metalepsiksessa sekoittaa toisiinsa eri maailmat ja aikatasot ja on samalla yksi keskeisimmistä kerronnallisista keinoista, jotka tuovat romaaniin metafiktiivisiä piirteitä. Tapa, jolla kerronnassa viitataan ironiseen sävyyn kerrontatapahtumaan, kertojan rooliin romaanissa ja historiantutkimuksen lähteisiin nostaa esiin niin fiktion kuin historiankirjoituksenkin rakennetun luonteen"

Siteeraukset Hanna Laitisen gradusta. 


. Timo

Eduardo Mendoza: Ihmeiden kaupunki

Lukupiiri 8.5.2015.

Eduardo Mendoza: Ihmeiden kaupunki. - Alkuteos: La ciudad de los prodigious, 1986, suomennos Matti Brotherus, 1989. Tammen keltainen kirjasto.

Joan Ramon Resina on Iberian ja latinalaisen Amerikan kulttuurin ja vertailevan kirjallisuuden professori Stanfordin yliopistossa. Ihmeiden kaupunki –romaanista on verkossa luettavissa hänen artikkelinsa: Money, Desire and History in Eduardo Mendoza’s City of Marvel : Vol. 109, No. 5 (Oct., 1994), 951-968, julkaisija: Modern Language Association.

Edgar Illas Indiana Universitystä on kirjoittanut romaanista kirjoituksessaan The Great Novel of Barcelona (The Colorado Reviews of Hispanic Studies /Vol. 6, Fall 2008, 167-182).

Näissä ärtikkeleissa ovat keskeisesti esillä romaanin viittaukset politiikkaan, kulttuurisen vainon historiaan sekä Barcelonan ja koko Katalonian vaikeaan asemaan Espanjan osana.

Myös Marjut Tavast, joka on lyhyesti viitannut romaaniin artikkelissaan Politiikkaa ja kirjallisuutta Kataloniassa, käsittelee samaa aihetta.

Kulttuurivihkot 4-5/2006. ( www.kulttuurivihkot.fi )

Ihmeiden kaupunki kertoo Barcelonasta maailmannäyttelyn 1888 ajoista toiseen maailmannäyttelyyn 1929 saakka. 

Kaupunki on romaanin päätoimijoita, ja sitä kuvaillaan usein suhteessa Madridiin. Suhde on vaikea ja ahdistavien muistojen rasittama. 

Toinen yhtä tärkeä on raha, kuten Joan Ramon Resina toteaa. 

Päähenkilö on Onofre Bouvila, joka saapuu kaupunkiin 1887 rahattomana Katalonian maaseudulta noin 13-vuotiaana, yksinään. Hän haluaa tulla rikkaaksi eikä aio palata koskaan. Onofren isä on taivaanrannanmaalari, huijari ja luuseri, joka lupailee vaimolleen ja pojalleen paljon, mutta pystyy antamaan vain unelmia.
Lähtiessään Barcelonaan Onofre on selittänyt menevänsä ansaitsemaan rahat isänsä velkojille. Myöhemmin poika jalostaa isään kohdistuneen katkeruutensa selittämällä itselleen, että isä on sankari sekä olosuhteiden ja petosten uhri. Tämä antaa oikeuden ”hakea hyvitystä, ottaa ilman tunnonvaivoja kaikki mikä oikeuden nimissä oli hänen.” Onofre saavuttaa hyväksyntää ympäristössä, jossa toimii, ja hän saa avukseen luotettavia ystäviä. Näistä Efrén Castells on elinikäinen. Onofre tarvitsee häntä, koska hän on isokokoinen vahva mies, jolla on fyysistä voimaa ja mieltymystä väkivaltaan.

Onofre Bouvila aloittaa pienillä liiketoimilla ja laajentaa varkauksiin.

Vuonna  1888 hänet kaapataan alamaailman piireihin. Vuoden kuluessa, todettuaan henkensä uhatuksi hän järjestää ensimmäisen murhan. Tämän jälkeen kaikki pidäkkeet ovat poissa.

Onofren häikäilemättömyyden tukena ovat älykkyys, hyvä muisti, joustavuus ja sosiaalinen lahjakkuus. Hän manipuloi taitavasti muiden tahtoa.
Barcelonan rakentamisbuumista alkavat vuonna 1897 suuret liiketoimet. Alkupääoman Onofre saa hankkimalla kiinnelainan vanhempiensa maatilaa vastaan. ”En aio antaa teille rahaa”, hän sanoo köyhille vanhemmilleen. (s. 187). 

Hän ostaa ja myy, ”siinä koko filosofia”, ja kahdessa vuodessa hän on upporikas.
Hän organisoi alamaailman jengien välisen sodan, jossa vastapuoli tuhotaan ja myös omia kuolee. Likaamatta itse käsiään Onofre järjestää myöhemminkin murhan, milloin joku on vakavasti hänen tavoitteidensa tiellä. Myös uskollisen ystävän henki saa mennä, jos asiat Onofren mielestä sitä vaativat. Kuolonuhreja tuottavat niin liiketoimet (anastukset) kuin pöhkö rakastuminenkin.
Hän taivuttaa jopa heikkohermoisen transvestiitin, täysihoitolanpitäjä Braulion palkkamurhaajaksi. Onofre itse ”kelluu tapahtumien läpi kuin korkki”, kuten Timo luonnehtii.

Herra Braulio taipuu Onofren tahtoon, vaikka ymmärtää, että ihmiset ovat tälle vain välineitä. Tuskaisesti ja aiheellisesti peläten rakastetun menettämistä hän sanoo Onofrelle: ”Olet lavastanut tämän farssin siksi että olet paha, sen takia, ettei ole ihmistä tai asiaa jota et olisi valmis uhraamaan saadaksesi mitä haluat.” (s. 237)
Pyrkyrin luonnekuva olisi liian karrikoitu, jollei Onofre jossakin välissä pysähtyisi pohtimaan, olisiko voinut toimia toisin. Tosin hän pian havahtuu ja torjuu moiset haihattelut. Onofrea inhimillistää myös ensirakkaus, ihastuminen erikoiseen, ulkonäöltään ja käytökseltään kulmikkaaseen ikätoveriin Delfinaan. Hän ei kuitenkaan osaa enempää kuin päättää raiskata tämän, tavallaan vaihtokauppana Delfinan isän lunnaista. Kun he keski-iän kynnyksellä tapaavat uudelleen, Onofre pitää Delfinan elämän varrella kokemia kärsimyksiä pitkästyttävinä, mutta tekee oivalluksen.

Hän tajuaa naisen surumielisten kasvojen kaupallisen arvon ja alkaa käyttää niitä tuottoisasti elokuvayrityksessään.

Menestyksekkään pyrkyrin rajat osoitetaan teoksessa siten, että Onofren rahat kelpaavat, kun suuri spektaakkeli järjestetään, mutta juhlan kunniapaikoille hän ei pääse. Hänen sivistyksensä pinnallisuus esitellään komean kartanon restaurointihankkeessa. Kartanon historia ei häntä kiinnosta. Vuonna 1929 toisen maailmannäyttelyn aikaan Onofre on köyhälistölle samastumisen kohde, hänen menestyksensä herättää ihailua.

Edgar Illasin mukaan hänen nousunsa köyhästä alamaailmasta vaurauteen ja valtaan vastaa kaupungin sosioekonomista dynamiikkaa siinä mielessä, että kaupungin tuottama ’voitto’ alkaa siirtotyöläisten työn hyväksikäytöstä ja päättyy maailmannäyttelyjen yltäkylläiseen spektaakkeliin. Illas luonnehtii sitä myös vastaiskuksi keskusvallan ja Barcelonan opportunistisen porvariston tekemälle sopimukselle, joka takaa porvaristolle hallitsevan luokka-aseman.
Romaanin mukaan hallitus käsitteli vastahakoisesti Katalonian sisäistä ongelmaa. ”--- se lähetti ruhtinaskuntaan sotilaspukuisia ihmissyöjiä, jotka osasivat vain pistimien kieltä ja luulivat voivansa määrätä rauhan teloittamalla puolet ihmiskunnasta.”(s. 170)

Mendoza kuvaa korruption, rikollisuuden ja rikastumismahdollisuuksien viidakkoa silloisessa puolen miljoonan asukkaan nopeasti kasvavassa kaupungissa. Resina ja Illas vertaavat romaanin maailmannäyttelyjä rakentaneiden työläisten oloja 1980-luvulla Espanjaan tulleiden siirtotyöläisten oloihin. 

Romaani ilmestyi 1986, ja samana vuonna Barcelona valittiin vuoden 1992 kesäolympialaisten pitopaikaksi. Valinta osui Kansainvälisen olympiakomitean silloisen puheenjohtajan kotikaupunkiin, ja sitä oli edeltänyt ahkera lobbaus kuten maailmannäyttelyjäkin. Siirtotyöläisten avulla rakennettiin tulevien olympialaistenkin kulisseja.

Vuonna 1929 Onofre Bouvila on noin 55-vuotias. Hän on saavuttanut kaiken mitä on halunnut, ja moni lähipiirin ihmisistä on jo kuollut.

Perhe-elämä on epäkiinnostavaa. Hän on ihastunut María Belltalliin, joka on Onofrelle tehdyn lentolaitteen, eräänlaisen helikopterin suunnittelijan tytär. Onofre pakottaa kauhistuneen 22-vuotiaan Marían mukaansa helikopteriin. Onofren poistumisen näyttämöltä maailmannäyttelyn arvovaltaisen avajaisyleisön silmien edessä voi tulkita teatraaliseksi itsemurhaksi tai ennalta arvattavaksi onnettomuudeksi, tai sitten se on arvoitus, jonka tarkoitus on ruokkia huhuja Onofresta edelleen elossa, tuntemattomassa paikassa.

Eduardo Mendoza on taitava kirjoittaja, tarinoiden kertoja, huomioiden tekijä ja parodioija (esimerkiksi tarina Quo Vadis? –elokuvan kopiosta ja Mata Harista sivuilla 298-300, Delfinan luento anarkismista sivuilla

169-170 tai kuvaus pöytäkeskustelusta sivuilla 266-267). 

Mendoza kirjoittaa ironisesti oikeussaliyhteisöstä, johon yllättäen tulee alamaailman rikollisia menestyksellisesti avustava lakimies: ”Laki tarjosi reilusti takeita ja kiertoteitä, koska tarkoitus oli, ettei rahvas käyttäisi niitä hyväkseen.” (s. 125) Hän kuvaa työläisten oloja

ja tukahdutettua luokkataistelua paitsi komiikan sävyttämästi ( s.

86-87),
myös riipaisevasti: tehdastyöläiset kantavat nukkuvia pieniä lapsiaan, lapsityöläisiä tehtaan portille saakka, jotta nämä saisivat nukkua hiukan pitempään (s. 94).
Mendoza kirjoittaa hauskasti, joskin huumorina pidettävän tekstin kohderyhmät paikoin sukupuolittuvat, tai ehkä vain kulttuurierojen vuoksi huumoria ei aina osaa pitää huumorina.

Lapsia ja naisia kohdellaan usein huonosti, eivätkä nämä sitä vastusta.

On myös vaimo, joka nöyryyttää miestään, ja mies on silloin naurettava ja säälittävä. Naisten arvoituksellista käyttäytymistä rakastajattarina kommentoi Efrén Castells: ”Kaipa he haluavat kärsiä, luulisin. Jos haluat että nainen suojelee sinua, pahoinpitele häntä ja petä häntä; parempaa keinoa ei ole.” (s. 92)
Seuraavakin kerrotaan varsin huolettomasti (s. 285): ”Raajarikon nuorin tytär itki keittiössä. Yön aikana hänen oli täytynyt alistua neljästi markiisin turmeltuneisiin vaatimuksiin ja yhdeksän kertaa Efrén Castellsin jättimäisiin hyökkäyksiin. Se oli aiheuttanut hänelle lievää verenvuotoa ja kovia kipuja; vanhimman sisaren oli täytynyt jättää piano ja tuurata häntä alkovissa.”

Teoksen ilmaisuvoima ja kuvailun osuvuus herättävät ihailua, ja suomennosta on helppo lukea.

Alussa mainittujen artikkelien lähestymistavasta saa hiukan selitystä siihen, että lukijalle voi silti kehittyä torjuva asenne Ihmeiden kaupunkia kohtaan.
 Keskivertopohjoismaalaiselle lukijalle syntyy niukasti omia oivalluksia siksi, että suppeat tiedot Katalonian historiasta ja nykyisyydestä eivät riitä avaamaan tyydyttävästi teoksen sanomaa.
Lienee tarkoituksenmukaista esitelläkin kirja ensisijaisesti veijariromaanina, kuten Kirjasampo on tehnyt ( www.kirjasampo.fi ) ja Illasin mukaan myös moni espanjalainen kommentaattori.

Kirja on laaja, 412 sivua, ja tarinan etenemisen kannalta tärkeitä yksityiskohtia on ripoteltu sinne tänne.

Mendoza punoo aukollisesti kertomiaan tapahtumia kokonaisuudeksi lyhyiden faktan ja fiktion sekaisten historiaselitysten sekä takaumien avulla. Illas ihmettelee, kuinka kirjasta, joka suhtautuu niin nuivasti Nyky-Bacelonaan saattoi tulla heti best-seller, vai jättikö sen suuri suosio kriittisyyden katveeseensa, niin että Ihmeiden kaupungista tuli itse asiassa kaupungin mainos?
Kirja valtasi uuden alueen, se pääsi anglo-amerikkalaiseen turistikaanoniin. Matkaopas Lonely Planet nimesi sen viiden tärkeimmän sellaisen teoksen joukkoon, jotka auttavat ymmärtämään Barcelonaa.

Eduardo Mendoza (Eduardo Mendoza Garriga) on syntynyt 11.1.1943 Barcelonassa. Hän opiskeli 1960-luvun alkupuolella oikeustieteitä ja asui vuosina 1973–1982 New Yorkissa, jossa hän toimi Yhdistyneiden kansakuntien tulkkina.

Ensimmäinen romaani ilmestyi 1975. Mendoza on tuottelias, verkossa mainitaan 14 espanjankielistä romaania. Vuonna 1990 ilmestyi hänen ensimmäinen katalaaninkielinen teoksensa Restauració.

Vuonna 2010 hän sai Premio Planeta -kirjallisuuspalkinnon ja 2013 Euroopan kirjallisuuspalkinnon kaunokirjallisuussarjassa romaanista Riña de gatos. Madrid, 1936 (Kissatappelu – Madrid 1936).

Mendozan teoksista on suomennettu Ihmeiden kaupunki (La ciudad de los prodigios), 1986, suom. Matti Brotherus, 1989, Tulvan vuosi (El Año del Diliuvio), 1992, suom. Tarja Härkönen 1999 ja Kissatappelu – Madrid 1936 (Riña des gatos, Madrid 1936), 2010, suom. Matti Brotherus, 2012.

Riitta