LUKUPIIRI 22.01.2026
Kirja: Anne Enright 2007: Valvojaiset (The Gathering). Suomentanut Tarja Kontro. Otava 2010.
Valvojaiset voitti vuoden 2007 Booker-palkinnon. Romaani kuvaa kolmen sukupolven perhesuhteita taustalla Irlannin lähihistoria ja mustan huumorin sävyt. Se on irlantilaisen kirjailijan Anne Enrightin neljäs romaani. Hän on julkaissut aiemmin myös palkitun novellikokoelman sekä esseitä ja tietokirjallisuutta. Ennen ryhtymistään täyspäiväiseksi kirjailijaksi Enright toimi Irlannin yleisradion RTÈ:n tv-tuottajana ja ohjaajana.
Löysin The Guardian-lehden haastattelun (The Guardian 18.10.2007), jonka Anne Enright oli antanut juuri saatuaan tietää voittaneensa romaanillaan Booker-palkinnon. Hän kertoo, että työskennellessään Irlannin Yleisradiossa ja TV:ssä, työ oli ollut niin hektistä, että hän kärsi työuupumuksesta ja lopulta romahti täysin. Miehensä tukemana hän jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi. Valvojaiset-romaanissaan hän kertoo halunneensa muun muassa tutkia ”halua ja vihaa”. Nimenomaan seksuaalista halua ja siihen mahdollisesti liittyvää vihaa. Kirja sivuaa myös mahdollista lapsuudessa koettua pedofiliaa, joka vaikuttaa myöhemmin elämässä oleellisena tekijänä ihmisten kohtaloissa ja kokemusmaailmassa.
Mielestäni romaani Valvojaiset liittyy vahvasti irlantilaiseen kulttuuriin ja Irlannissa ilmenevään omaan tulkintaan roomalaiskatolisesta uskonnosta. Irlannissa on ikään kuin kansallisesti, irlantilaisesti ilmenevä tulkinta ja vuosisatainen käytäntö katolisesta uskonnosta. Uskonto läpäisee kaiken, useimmat irlantilaiset ovat ”kultturisesti uskonnollisia”. Tältä ainakin ulkopuolelta katsoen vaikuttaa.
Kun suomalaisena lukijana alkaa lukea kirjaa, joutuu ottamaan tämän irlantilaisen kulttuuritaustan huomioon. Jotkut asenteet ja suhtautumistavat herättävät ihmetystä. Itselleni seksuaalisuuden kuvaus, sen ilmeneminen kirjassa tuntui aluksi jotenkin yliampuvalta, ”klähmäiseltä”. Siihen liityi aina jotenkin epämukava ja ”likainen” vivahde. Kuitenkin seksuaalisuus on kirjassa melkein koko ajan läsnä.
Lopulta kirjasta alkaa hahmottaa kirjailijan yrityksiä löytää itseään ja löytää menneisyyden ja lapsuuden tapahtumien todellista kulkua ja syy-seuraus ketjuja. Kertoja, Veronica, etsii jopa pakonomaiesti syytä sille, miksi hänen läheisin veljensä Liam on tehnyt Brightonissa itsemurhan hyvin ”irlantilaiseen tapaan”, hukuttautunut kiviä taskussa. Kirjassa kerrotaan Liamin ruumiinvalvojaisita kotona Irlannissa sen jälkeen, kun isosisko Veronica on hakenut ruumiin Brightonista.
Kirjailija, kertoja eli Veronica, etsii myös itseään läpi koko kirjan. Hänessä on jotakin, mikä ei ole selkiintynyt, ei ole itselle selvää, jotakin mitä hän ei ymmärrä. On vain ahdistunut ja paha olla. Hän on ikään kuin umpisolmussa eikä löydä tietä ulos tilanteesta eikä pahasta olostaan. Veronica toimii itseään vastaan, itsetuhoisestikin, juo, ajaa yöllä autoa humalassa paettuaan kotoaan, jossa ei löydä minkäänlaista mielenrauhaa.
Lukija seuraa kautta kirjan tätä etsimistä ja pahaa oloa. Kirjailija kuvaa myös osuvasti suurperheen sisarusten suhteita ja sisarkateutta. Osuva on esimerkiksi kuvaus siitä, miten pikkusisko Kitty laulaa enkelimäisesti ruumiinvalvojaisvieraille. Veronica ajattelee:”minun ärsyttävä pikkusisareni joka katsoo kattoon viattomilla silmillään ottaessaan jonkin nuotin ja hellästi laskiessaan sen alas” siis tämä on tapahtunut ennenkin ja Veronicaa todella ärsyttää ”ihana, suloinen,enkelimäinen” pikkusiskonsa. Hän teki sen taas! Ärsyttää kyllä moni muukin toistuva asia sisarten tai oman äidin toiminnassa.
Veronica etsii kuumeisesti vastauksia pahaan oloonsa ja Liamin tekemiin ratkaisuihin menneisyydestä ja menneisyyden tapahtumista. Mikä johti hänen rakkaan pikkuveljensä Liamin alkoholismiin, huumeriippuvuuteen ja lopulta itsemurhaan ”kiviä taskussa”?
Kirjailija kuvaa hyvin ihmisen hapuilua oman epämääräisen ja selkiintymättömän olonsa ja menneisyyden tapahtumien puristuksessa. Kuka, ketkä, mikä on syypää veljen itsetuhoon ja hänen omaan pahaan oloonsa?
Kirjailija pääsee johonkin perille, kuin pelastuu vellovasta aallokosta rannalle kirjan lopussa. Hän pääsee epäselvästä harhailusta siinä, mitä todella tapahtui menneisyydessä (tai tapahtuiko oikeastaan mitään selittävää) perille nykyhetkeen. Hän alkaa nähdä toivoa, hän alkaa selkiintyä. Lentopelkokin alkaa tuntua terveen ja ehjemmän itsensä löytämiseltä, terveen itsesuojeluvaiston heräämiseltä ja mahdollisesti kohdussa kasvavan uuden elämän suojelemiselta. Kirja loppuu paluuseen Irlantiin oman perheen ja lapsien luo:
”Gatwickin lentokenttä ei ole paras paikka sairastua lentopelkoon. Mutta näyttää siltä että niin minulle on tapahtumassa, koska noissa värkkineissä ollaan niin korkealla ilmassa ja putoamismatka on niin pitkä. Mutta toisaalta olen pudonnut kuukausien ajan. Olen pudonnut omaan elämääni kuukausia. Ja nyt olen laskeutumaisillani siihen.”
Lopun lauseet helpottivat kyllä lukijankin oloa, koska kirja oli paikoin ailahtelevuutensa ja sisältönsä vuoksi raskasta luettavaa.
Leena K. 09.02.2026
